joulutähti

Anteeksi hiljaisuuteni.
Olen vain lähiaikoina kokenut tämän blogin
kuuluvan niin vahvasti siihen
maailmaan, josta haluan päästää irti,
etten ole uskaltanut uhrata
ajatuksiani ja aikaani tänne kirjoittamiseen.

Mutta nyt päätin kuitenkin
tulla sanomaan teille hei.

Joulu lähestyy ja tekee niin iloiseksi,
että minun tekisi mieli piirrellä
sydämiä seiniin ja kasvoihini
ja halailla ja pussailla kaikkia
ja maalata seinät punaisiksi
ja laittaa joka ruokaan ja juomaan
kanelia ja kardemummaa.

Odotan kuin pieni lapsi.
Odotan jouluaamua kaikkine ihanuuksineen,
aattoiltaa mummolassa
ja lahjojen antamista.
Ja lanttulaatikkoa
ja joulusuklaata.
Ennen olisin hävennyt kirjoittaa tuon
mutta enää en
ja siksi kirjoitan sen uudestaan:
lanttulaatikkoa ja joulusuklaata.

Monta joululahjaa on vielä ostamatta
ja tänään aion käydä ostamassa
joulukorttitarvikkeita:
korttipohjia, nauhoja ja muita pieniä koristeita.
Viimeistään viikonloppuna sitten askarrellaan.

Olen lähiaikoina voinut ihan hyvin,
keskinkertaisesti.
Siitä päivästä lähtien,
kun ikkunaani laitettiin joulutähti,
olen ymmärtänyt, että
valo on se,
mikä saa minun oloni vähän paremmaksi
ja minkä puute vetää minut voimattomaksi.
Illalla on niin turvallinen
ja ihana olo,
kun sytytän valon joulutähteeni
ja käperryn peiton alle lukemaan
Muumilaakson marraskuuta.
Se lämmittää ja ilahduttaa ja naurattaa
ja saa ajattelemaan lähestyvää jouluaattoa.

Vointini ei kuitenkaan ole ollut
tasaista ylämäkeä tai tasaista tietä kulkemista.
Välillä on myös pudottu
ja lujaa ja ihan pohjalle.
Ahdistus on kuitenkin pienentynyt
ja viikonloppuina olen
pystynyt syömään ilman minkäänlaisia
omantunnontuskia joulutortun kahvin kanssa
ja leipää mihin aikaan päivästä tahansa
ilman kummempia rajoituksia.

Juuri nimenomaan typerien rajoitusten rajoittaminen
on kummasti kohentanut vointia.
Kun ei jatkuvasti ole suunnittelemassa laskin kädessä
päivän syömisiään,
tulee syötyä juuri sopivia määriä ja tasaisemmin,
muulloinkin kuin silloin
kun silmissä tuntuu pimenevän ja jalat alkavat pettää.

Lisäksi oloani on parantanut ihana ravitsemusterapeutti
ja tietysti äiti.

Toivon toivon ja toivon,
että tämä olo pysyisi
ja tulisin entistä rohkeammaksi.
En ole enää elänyt päiviä pelkällä vedellä
vaan pakottanut itseni juomaan paljon mehua.
Minusta sekin on jo pieni askel.
Edelleen tuntuu,
että koko maailma räjähtää,
kun sorrun syömään päivänä,
jona alunperin oli tarkoutus paastota
mutta ahditus kutistuu ja kutistuu.

Toivon, että se on joskus yhtä olematon
kuin mitä minä aikoinaan itse halusin olla.
Näkymätön.