uusi uudempi uusin

http://iwouldmakeyou.blogspot.com/

Olen miettinyt jo kauan tämän blogin lopettamista ja nyt päätin tehdä sen. Tahdon heittää elämästäni pois kaiken, mikä menee kategoriaan syömishäiriö. Vaikka tämä on ollut parantumismyönteinen blogi, tuntuu hassulta jatkaa tänne kirjoittamista nyt, kun olen parantunut vähintäänkin yhdeksänkymmentäprosenttisesti.Kiitos kiitos kiitos kaikille lukijoille. Olette sanoneet minulle viisaita ja ihania asioita. Lupaan muistaa teidät ja sanomanne asiat aina.

Vaikka minulla on tämän lisäksi toinenkin blogi, päätin eilen tehdä vielä kolmannen, koska en koe pystyväni kirjoittamaan toiseen blogiini mitään kovinkaan syvällistä. Ja tässä se sitten on:
http://thatnevergoesout.blogspot.com/

keskiviikkona

Päätin tulla kertomaan teille mitä minulle kuuluu. Olen jo monta kertaa aloittanut postauksen mutta lopulta aina pyyhkinyt kaiken pois ja päättänyt kirjoittaa paremman jonain toisena päivänä, kun pystyisin pukemaan ajatukseni paremmin sanoiksi. Nyt lupasin itselleni, että aion julkaista tämän tekstin sen mahdollisesta huonoudesta huolimatta, sillä tahdon niin paljon kertoa teille nykyisestä elämästäni, siitä uudesta, jonka aloitin kesäkuun neljästoista päivä vuonna kaksituhattakymmenen.

Olen puolen vuoden aikana oppinut hirvittävän paljon elämästä.
Tuntuu hassulta sanoa noin, koska enhän minä näin nuorena ja tyhmänä voi väittää ymmärtäväni vielä yhtikäs mitään.

Olen voinut pääasiassa oikein hyvin. Olen ollut onnellinen. Olen tehnyt asioita, joihin en ole uskonut pystyväni.

En valitettavasti voi vielä sanoa olevani täysin parantunut. Tiedän, että käsitykseni omasta vartalosta on edelleen välillä sairas ja epätodellinen mutta suurimman osan ajasta olen pystynyt hyväksymään itseni. Välillä olen luovuttanut hetkeksi ja yrittänyt palata sairauteen. Se on sujunut pelottavan helposti mutta onneksi kehoni on jo sen verran tottunut saamaan tarpeeksi ruokaa, että itsekurini (kuinka vihaankaan tuota sanaa!) on pettäynyt yleensä ensimmäisen viikon jälkeen. Painoni on normaali. En enää mahdu kaikista pienimpiin vaatteisiini. Vaikka vaatekokoni on varsin normaali, kuvittelen silti usein olevani poikkeusyksilö: satakiloinen norsu, joka vain sattuu mahtumaan hoikahkon ihmisen vaatteisiin (ja sitäpaitsi käytänhän suurimmaksi osaksi trikoovaatteita ja nehän tunnetusti joustaa eli olen varmasti läski!!!!!) Pystyn kuitenkin uskottelemaan itselleni paljon paremmin kuin ennen olevani sopivan kokoinen. Minun on siitä huolimatta edelleen vaikea luottaa ystävieni sanoihin. Koska olen sairastanut anoreksiaa, pelkään, etteivät ystäväni ja ketkään muutkaan ihmiset uskalla huomauttaa minulle painostani, vaikka se olisi nelinumeroinen. Entä jos olenkin sairaalloisen lihava mutta kukaan ei tohdi huomauttaa siitä minulle, vaikka kuinka kyselisin?

Odotan valtavan paljon kesää. Odotan mansikoita, puistossa istumista (vaikka siihen kuuluu lähes aina niskan palaminen...), humaltumista lämpimänä kesäiltana, mökkeilyä, matkustamista, kaukana asuvien ystävien näkemistä, kesävaatteita, valoa, vapautta. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Uskon, että ensi kesästä tulee hyvä. Ostin viikonloppuna kirpputorilta täydellisen kevättakin ja tahtoisin jo päästä käyttämään sitä.

Nyt päässäni lyö taas sen verran tyhjää, että taidan lopettaa tämän tekstin tähän. Palailen mahdollisimman pian!


ps. en tiedä miksi fonttikoko heittelee noin typerästi!

otsikon keksiminen on niin vaikeaa-aa-aa!

Kiitän paljon edelliseen postaukseeni tulleista kommenteista! Koska olen jonkinsortin laiskamato, en jaksanut kiittää teistä jokaista erikseen, vaikka sen olisitte ansainneetkin. Mutta suuren suuri kiitos teille!

Olen voinut hyvin ja huonosti. Tunnen edelleen olevani kaksisataaviisikymmentä kertaa onnellisempi kuin viime vuonna tähän aikaan mutta silti pelkään eläväni jonkinlaisessa harhassa ja tulleeni huijatuksi. Olen välillä täysin vakuuttunut siitä, että elän väärin ja liian huolettomasti ja että kunnon tytön nyt vain yksinkertaisesti kuuluu vähän syömishäiriköidä. Vaikka ajattelenko muiden kohdalla niin? En tosiaankaan.

Ristiriitaiset ajatukseni ovat välillä viedä yöuneni kokonaan ja vanhojen valokuvien katsominen luisemmasta itsestäni on joka kerta räjäyttää pääni niin kauhusta kuin häpeästäkin. Sama kaava toistuu joka kerta, kun kaivelen vanhoja kuvatiedostojani: aluksi itken sitä, miten kuihtunut ja surullinen olin ja muistellessani miten pahalta minusta sillon tuntui itken lisää. Sen jälkeen vertaan kuvia nykyiseen itseeni ja olen pyörtyä kauhusta, koska kuvissa oleva hento, hauras ja väsynyt minä olen niin kovin kaukana.

Syömiseni kulkee vuoristorataa. Syön edelleen useinmiten aivan liian vähän ja välillä taas niin paljon, etten enää tiedä voiko niitä määriä pitää normaaleina. Psykologi totesi viimeksi ruokapäiväkirjaani tutkaillessaan, että ruokamäärieni perusteella minun pitäisi laihtua. Vaan enpäs kuitenkaan laihdu ja se minua vasta pelottaakin. Jos kerran niilläkään ruokamäärillä en kutistu, mitä tapahtuu, jos rupeankin yhtäkkiä syömään maanantaista sunnuntaihin sitä määrää, jonka minä ihan oikeasti saisin päivittäin vetää kurkustani alas lihomatta? Huh huh. Veikkaan, että löytäisitte minut eläintarhasta, norsujen aitauksesta.

Vaikka syömiseni heittelevät ja syömishäiriöajatukset ovat taas voimustuneet, hymyilee elämä monella tavalla.
Sosiaalinen elämäni on kesän aikana herännyt horroksesta ja olen tavannut monta mielenkiintoista, uutta ihmistä. Mikään kovin erakoitunuthan en missään vaiheessa ole ollut mutta kalenterini on huomattavasti täydempi kuin vaikkapa vuosi sitten tähän aikaan. Koulussakaan en tunne itseäni aivan yhtä kuolleeksi ja ankeaksi seuraksi kuin aikaisemmin ja aikaiset aamut eivät tuota enää kovinkaan suuria vaikeuksia. Kun vaan saisin vielä syömisjutut kuntoon. Mutta se on helpommin sanottu kuin tehty.

Koska minähän lupasin

Ei minun pitänyt enää olla näin hukassa. Mutta toisaalta tuskin kukaan parantuu kompastumatta välillä. Ehkä nämä ajatukset ovat ohimeneviä ja ehkä en enää kykene vajoamaan niin kauas pohjalle. Kuitenkin tunnen tekeväni väärin joka kerta pistäessäni jotain suuhuni. Oli se sitten salaattia, porkkanaa, leipää tai jugurttia. Joka kerta mietin, että olisin voinut odottaa vielä suurempaa nälkää ja että olisinhan pärjännyt ilmankin.

Ahdistaa, kun en tiedä painoani. Voin vain aavistella mitä se on ja luultavasti aavistukseni ovat yhtä hukassa kuin ajatukseni ovat tällä hetkellä muutenkin. Viime viikolla psykologimikälieenmuista sanoi, että numeroiden perusteella olen edelleen hyvin laiha mutta minusta se oli aikamoista liioittelua. Kyllähän kuka tahansa näkee, etten enää ole laiha, enkä mene rikki, vaikka se minulle sanottaisiinkin. Tai menen mutta ennemmin kuulen totuuden kuin sitä perus konemaista"älä viitti laihduttaa ku oot niiiiiiiiiiiiiiiiin laiha!!!11"- soopaa. En koe olevani vielä valmis katsomaan vaa'an näytöllä näkyvää lukua, kun minut punnitaan. Tiedän, että jossain vaiheessa olisi uskaltauduttava. ''

Syömisen on hankalaa, hankalaa ja vielä kerran hankalaa. Olen monena iltana havahtunut mielettömään nälkään ja vetänyt vielä neljännenkin ruisleipäpalan lisäksi ison annoksen jugurttia ja menettänyt sen takia yöuneni ja seuraavana päivänä syönyt hyvin hyvin minimaalisesti. Vaikka juuri minimaalinen syöminen aiheuttaa valtaisan iltanälän. Järki vain on usein aina siellä jossain kaukana, kun suunnittelen syömisiäni. En ollenkaan tiedä kuinka paljon pitäisi syödä. Vaikka ravitsemusterapeutti onkin onnistunut selventämään asiaa hiukan (olenhan käynyt säännöllisesti ravitsemusterapiassa kohta vuoden...), tahtoisin silti kuulla kokemuksia muilta syömishäiriöstä parantuvilta/parantuneilta. En tahtoisi puhua täällä kaloreista mutta haluaisin kuulla kuinka paljon saa syödä, jotta paino ei aivan varmasti lähde räjähdysmäiseen nousuun? Minkälaisilla määrillä olette aloittaneet ns. normaalimman syömisen? Tiedän kyllä, että kun syö alle kulutuksensa laihtuu ja plaa plaa plaa mutta syömishäiriöisen aineenvaihdunta ja ennen kaikkea ajatusmaailma saattaa olla vähän eri luokkaa kuin muilla. Tahtoisin syödä tasaisesti ja oikein. Toisaalta sekin tuntuu jollain tavalla sairaalta.

(tämä kuva hymyilyttää aina!)

Toisinaan tuntuu, etten kaipaa mitään muuta yhtä paljon kuin vanhaa. Sitä kun vaaka näytti neljäkymmentäviisi ja katseeni oli niin jumittunut, että näytin tuijottavani aivan toiseen maailmaan.

Nykyisin olen kaukana siitä tytöstä, jonka huulet sinersivät vielä kolmannenkin kuuman kahvimukillisen jälkeen ja jonka jalat olivat hauraat, eivätkä meinanneet jaksaa kantaa.

On ikävä sitä kaikkea. Hirveä sanoa näin. Koska minähän lupasin.

Tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta oppia hyväksymään se, etten enää näytä samalta kuin viime vuonna tähän aikaan.
Minä en enää elä pelkällä vedellä ja Rainbow'n halvalla appelsiinimehulla vaan minä syön, vaikka voisin olla syömättäkin.

Tuntuu niin hirveän pahalta, etten keksi muuta kirjoitettavaa. Tuntuu, että olen pettänyt teidät.

yksi pieni elefantti marssi näin

Lääkäri hymyili, onnitteli ja kehui,
kun kerroin,
että olen löytänyt aivan toisen maailman.
Minuakin hymyilytti,
vaikka matkalla olin vielä
toistellut rumia sanoja mielessäni.
Minä kun niin ii-ii-inhoan lääkärin vastaanottoja!

Mutta tämä lääkäri oli kiva.
Sitä ei haitannut,
vaikka noustessani puntarille
tuijotin valkoista seinää,
enkä tahtonut kuulla numeroa ääneen.

Tiedän, että painoni on varmasti noussut
muttei se tunnu
hirveältä.
Se ei ole kivaa
mutta minä kestän sen.

Olen monena päivänä kirjoittanut ylös
asioita,
jotka ovat muuttuneet,
kun päätin hylätä
loputtomat mustat kahvit,
vesilasilliset,
siniset kynnet
ja siniset huuleet,
seinään väsyneenä tuijottamisen
ja sen keveän mutta niin hirveän tunteen.

Suurin ja ihmeellisin asia on ehkä se,
että minä olen
ihastunut.

Kummallista.
Se ei olisi tullut vielä
hetki sitten kuuloonkaan.

Ja hei pssst,
älkää tulkitko kuvaa läskiangstiksi!
Minusta se oli vain niin hurjan söpö,
etten malttanut olla laittamatta sitä tänne.