patonkiangst

Leijailen taas jossain parantumisen ja
enemmän sairastumisen välitilassa.
Tasapainottelen kahden vaihtoehdon välillä:
annanko itseni syödä tänään vähän jotakin vai
rangaitsenko itseäni päivän paastolla
eilisen melkein kokonaisen patongin
takia.

Hävettää tunnustaa,
että se patonki taisi tosiaankin
ainakin kahdeksänkymmentäprosenttisesti
mennä omaan masuuni.
Äiti ehti onneksi napata siitä
muutaman palasen, huh.

Näin siitä painajaistakin viime yönä
ja heräsin ja itkuhan siinä meinasi tulla,
kun muistin, että olin syönyt sen oikeasti,
en vain siinä unessa.

Minua oikeastaan naurattaa vähän tätä kirjoittaessa.
Ainakin hymyilyttää.
Minusta on niin naurettavaa nostaa yhdestä
patongista niin saamarin iso numero
ja nähdä siitä painajaisiakin.
Leipä on kuitenkin aina ollut minulle
ainakin melkein sallittu ruoka.

Yritän ajatella, ettei patonki ole
sama asia kuin rasiallinen oivariinia
tai pullollinen öljyä tai vaikkapa pullapitko,
mutta olen silti melko vakuuttunut,
että olisin paisunut vähemmän
litkimällä vaikka koko lähikaupan öljyt masuuni,
omnomnom.

Ällöttää.

(tälle postaukselle saa kai nauraa. :------D)

en uskalla pelätä

Perjantaina juhlin pitkästä aikaa.
En jaksanut laskea kaloreita,
enkä tunnustella vatsaani joka toinen minuutti.
Nautin niistä hetkistä
ja eilen aamulla katselin haikeana
kuvia niistä.

En tiedä, mitä pitäisi ajatella.
Paino laskee alemmas ja alemmas
ja sitten nousee
ja laskee taas.
Söin eilen iltapäivällä kaksisataa grammaa karkkia
ja vaaka näyttää k o l m e kiloa enemmän.
Onko se mahdollista?
Voiko se olla?
Olenko tosiaankin
poikkeustapaus, joka saa jokaisen
suupalan vyötärölleen ja näkymään vaa'alla?

Yritän uskotella, että kaikki johtuu vain siitä,
että join illalla litran vettä
ja niellä ahdistuksen ja ajatella kaikkea muuta,
kevättä ja muuta ihanaa.
Silti luku vaa'an näytöllä kummittelee mielessäni
ja minä ihan tosissani pelkään,
etten laihdu niitä kiloja enää.

Tästä piti tulla iloinen postaus.
Minun piti vain kertoa, että lähetin
äidin kauppaan ostamaan minulle suklaata,
enkä pelännyt ollenkaan.

Pelkään sittenkin.

Hei pssst, missä kaikki kommentit?
Lukeeko tätä kukaan enää?

menneisyyksiä

Muistan, kun viidesluokkalaisena
täytin terveydenhoitajan antamaa kyselyä.
Siinä oli kohta, jossa täytyi merkitä rasti ruutuun
sen adjektiivin kohdalle, minkä koki parhaiten
kuvaavan omaa painoaan.
Mietin hetken jos toisenkin
istuessani siinä tuolilla, pidellessäni
ohuissa sormissani lyijykynää.

Mietin, olenko lihava.

Se oli hetkellinen ajatus,
mutta olin täysin tosissani
ja peloissani.

Lopulta rastitin kuitenkin vaihtoehdon
"sopiva".

Jos nyt voisin tavata sen tytön,
minut 10-vuotiaana
siinä hetkessä,
minun tekisi mieli huutaa
niin kovaa kuin kurkusta lähtee
ja ravistella olkapäistä,
sillä se tyttö,
joka sillä tuolilla silloin istui,
minä,
en tosiaankaan ollut lihava,
vaan huolestuttavan pieni ja hento,
se mitä minä nyt tahtoisin olla.

Tiedän, että tämä kuulostaa vainoharhaiselta,
mutta pienistä palasista,
hetkistä pienen tytön ajatuksissa,
herää kysymys,
onko syömishäiriö asunut minussa
salaa jo silloinkin?

Mieleeni palaa hetki mummolan kylppärissä.
Minä 7 v ja sininen vaaka
ja hätääntynyt huuto.
















Minun on vaikeaa kirjoittaa tänne totuuksia,
kokonaisia palasia.
Aina pitää jättää jotain oleellista kertomatta,
koska en tahdo puhua täällä numeroista.
En tahdo ruokkia kenenkään sairaita ajatuksia
tai hidastaa jonkun toisen parantumista.

Tänään on ollut ihan hyvä päivä.
Kävin äsken kaupassa ja ostin
Pilttejä ja jugurtin.
Nam nam nam.

vapautta

En ole ajatellut ruokaa paljoa tänään.
Otin jääkaapista ensimmäisen jugurtin,
mikä käteeni sattui
ja vilkaisin kalorimäärän,
enkä reagoinut mitenkään,
vaikka moinen purtilo sisälsikin kaloreita
kaksinkertasen määrän vakiojugurttiini verrattuna.

Aamutunneilla koulussa en miettinyt,
mitä söisin kotona iltapäivällä.

Söin kotona lautasellisen keittoa
ja pieni ahdistus käväisi, mutta voitin sen.

Olen aina ollut listaihmisiä,
suunnitellut kaiken paperille.
Olen vasta viimeaikoina tajunnut,
miten paljon se on hidastanut parantumistani,
terveiden ajatusten hyväksymistä ja kaikkea.

Jospa kokeilisin elää vähän vapaammin,
ilman edellisiltana tehtyjä ruokalistoja?

hukassa

Yritän kunnella iloista musiikkia saadakseni
kevätauringon sydämeeni
ja itseni heräämään eloon pitkän ja harmaan
talven jälkeen,
kasvattaa uudet lehdet,
aloittaa oikean
elämän.

Istun ja mietin
niin montaa asiaa samaan aikaan,
kuuntelen niin montaa eri ääntä.

Yritän ajatella,
että minun on lopetettava tämä,
tajuttava, että elämä voi kunnolla alkaa
vasta, kun olen päästänyt irti
tästä.
Antanut sairauden irrottaa ihoni alle
upotetut kyntensä
käsivarsistani, repäistä ne irti
pelkäämättä kipua.

Yritän kuunnella ystäviä, kavereita, tuttuja,
äitiä ja kaikkia niitä, jotka
sanovat pelkäävänsä minun
menevän rikki,
kutistuvani
liian pieneksi.

Miksi he valehtelisivat minulle?

Mutta sitten mieleeni tulee
terveyndenhoitajan kommentti.

"Olet lähtenyt mukavasti lihomaan."
"Kuinka paljon oikein syöt karkkia,
kun painosi nousee noin?"

Terveydenhoitaja on asiantuntija,
oikeassa.
Minun p i t ä ä laihduttaa.
Minun on pakko
tai olen uhka omalle tarveydelleni.

Mutta voiko alipainoisen tyttö
olla samaan aikaan
lihava?

En tiedä enää mitä uskoa.

kaikki aina sitä samaa

Juostessani paikallani
omassa huoneessani,
kuulokkeet korvissani,
tajusin, etten vain enää jaksa.
En pysähtynyt vaikka sattui.

Itkin vain vähän
ja salaa.

Itkin vähän
ja salaa
kello kuudesta
puoli yhteentoista.

En tiedä missä vaiheessa
onnistuin sulkemaan silmäni
ja saamaan unenpäästä kiinni.
Jossain vaiheessa minusta
kai vain loppui virta.

Naps.

Aamulla heräsin
ja muistin.

Uusi päivä ja kaikki toistuu taas.
Kaikki sama ja vanha,
rutiinit.

Ensin herään,
sitten uskottelen itselleni,
ettei ole mitenkään mahdotonta,
että tästä päivästä tulisikin hyvä,
jätän aamiaisen väliin,
menen kouluun,
mietin syönkö,
jätän kouluruuan väliin,
odotan oppituntien loppumista
ja mietin samalla, syönkö kotona,
jätän välipalan väliin
ja tahdon jo mennä nukkumaan.

Kaikki ruoka näyttää niin ihanalta
ja herkulliselta.

Syömishäiriö on opettanut minut pitämään ruuasta.
Inhosin ennen kaikkea.
Inhosin pullaa ja kermakakkuja, pastaa, keittoja
ja melkein kaikkea, paitsi kasvispihvejä,
pizzaa ja kiinalaista ruokaa.
Leivostenkin syöminen teki pahaa.

Taisin olla silloin hullu.

Nyt ihastelen makaronia ja tomaattikastiketta
lautasellani kuin taideteosta,
enkä osaa päättää,
mistä kohtaa alottaisin ja tunnen olevani taivaassa,
kun saan laittaa suuhuni haarukallisen
paistettua kukkakaalia
ja ah
sitä juustoa!
Puhumattakaan sitten siitä pullasta.

rits räts rikki

Kyyneleet tekevät maailmasta hauraan
ja niiden läpi on vaikea nähdä.

En jaksa.

En enää yhtään.

Tahdon syödä ne lääkkeet,
joita pidin tärisevissä käsissäni
viime kesänä,
istuessani kasvot kyyneleistä märkinä
sängyn reunalla.

Olen väsynyt odottamaan
käännettä.

Sitä hetkeä,
kun en enää pelkää.
Kun en enää pelkää ruokaa
ja vaa'alle nousemista
ja sitä iltaa, kun en yhtäkkiä
enää itkekään.

Minä toivon, että päivät kuluvat nopeasti,
jotta pääsen nukkumaan,
jotta pääsen hetkeksi pois.
Jotta en söisi.

Tahdon jo nukkumaan.
Haluan jo juosta pakoon.

Minä hukun.

En jaksa.

En jaksa enää
en en en en en en.

Sattuu.