ja niiden läpi on vaikea nähdä.
En jaksa.
En enää yhtään.
Tahdon syödä ne lääkkeet,
joita pidin tärisevissä käsissäni
viime kesänä,
istuessani kasvot kyyneleistä märkinä
sängyn reunalla.
Olen väsynyt odottamaan
käännettä.
Sitä hetkeä,
kun en enää pelkää.
Kun en enää pelkää ruokaa
ja vaa'alle nousemista
ja sitä iltaa, kun en yhtäkkiä
enää itkekään.
Minä toivon, että päivät kuluvat nopeasti,
jotta pääsen nukkumaan,
jotta pääsen hetkeksi pois.
Jotta en söisi.
Tahdon jo nukkumaan.
Haluan jo juosta pakoon.
Minä hukun.
En jaksa.
En jaksa enää
en en en en en en.
Sattuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti