ajatuksia, joita ei saisi ajatella

Olen taas tänään ajatellut
sairaampia juttuja kuin aikoihin.
Eilen minua vain alkoi odotushuoneessa ahdistaa
vaaleatukkaisen tytön
ihanaisen kapeat jalat
ja pitkästä aikaa
minun teki
toden totta
mieli peittää koko kroppani.

Nyt minä olen liikkunut ja liikkunut,
niin, että sattuu ja olen kirjoittanut googlen hakukenttään
rumia hakusanoja ja minua oksettaa ajatella,
miten sairaita asioita olen taas ajatellut.

Mutta minä en anna itseni enää pudota sinne,
missä olen ollut.
En minä vain voi tehdä sitä.
Minähän haluan olla onnellinen.
Lukea lauantaiaamuisin kirjaa
ja nauttia jokaisesta hassusta sanasta,
syödä aamupalaksi lempijogurttiani
ja lempimysliäni,
jaksaa tehdä muutakin kuin istua
ja tehdä rakkaita asioita.
Haluanhan?
Haluanhan haluanhan haluanhan?

Oi onni, älä mene pois.

oh

Tänään tapahtui semmoinen juttu,
jota en ollenkaan osannut odottaa.
Se säikäytti minut ja tuntui silti helpottavalta
ja samaan aikaan
tunsin itseni sinivalaaksi '
mutta mutta asiaan: menkat!

Ne ovat palanneet tauoltaan ja olo on niin kovin ristiriitainen.
Tekisi mieli juosta kadulle ja huutaa riemusta
jihuuuuuu jihuuuu,
koska ravitsemusterapeutin mukaan niiden odotettiin tulevan
vasta aikaisintaan siinä neljän kilon päästä
ja hyvin mahdollisena pidettiin, että jotta saan taas kokea
nämä mahakivut, kiukkuilut,turvotuset ynnä muut naiselliset ihanuudet,
saattaisin joutua keräämään itseeni jopa kymmenen kiloa lisää.
Tietysti tunnen itseni myös epäonnistuneeksi,
koska nimenomaan menkat ovat olleet minulle se syy,
jolla olen edes joskus saanut seliteltyä itselleni,
että minulla on lupa syödä.
Nyt sitä syytä ei enää ole
ja minua pelottaa, mitä tästä seuraa.

Minun on ihan hyvä olla tässä painossa.
Mutta ongelma on se, ettei se ole terveellinen
ja minun pitäisi kaiketi palanneista menkoista huolimatta lihoa hieman.

Tuntuu, ettei minulla ole siihen enää oikeutta.

tätä minulle tänään kuuluu

Hei, täällä minä taas!

Viimeaikoina minä olen pudonnut ja kiivennyt takaisin,
pudonnut, kiivennyt taas
ja välillä pudonnut pidemmäksi aikaa
ja pelännyt unohtaneeni,
millä tavalla ylös taas noustaan.

Jos jotain haluaisin niin turvaköyden.
En pääsisi koskaan tippumaan ihan pohjalle asti.

Välillä ajattelen hirveitä ja mietin
miten ihanaa olisi kuolla
ja siniset huulet ja kynnet ovat taas
olleet liian tuttu näky
ja se ärsyttävä jumittunut ja väsynyt katse,
joka johtuu siitä, että ruoka on välillä pysynyt kaapissa,
toisin sanoen olen taas välillä ollut
täysin hölmö
mutta kaikesta huolimatta olen edistynyt.

Olen syönyt 17% juustoa,
unohtanut ne typerät ananakset,
vihreät teet ja muut laihdutusmoskat
ja pitkästä aikaa tehnyt ruokaa
yhdessä äidin kanssa
niinkuin silloin ennen.

Olen rakastunut maustamattomaan jugurttiin ja
itsetehtyihin lohkoperunoihin
ja huomannut,
että kaikki se ruoka,
millä olen pitkän aikaa elänyt
ällöttää minua.

Minusta tuntuu, että jollen kovin pahasti horjahda,
saattaa tämä olla oikeasti sitä
parantumisen alkua.

Maustamaton jogurtti ja lohkoperunat eivät ehkä
muutu viikonlopun herkkuruuista vielä hetkeen
arkiruuikseni
mutta minusta tuntuu,
että se päivää tulee vielä.