joulutähti

Anteeksi hiljaisuuteni.
Olen vain lähiaikoina kokenut tämän blogin
kuuluvan niin vahvasti siihen
maailmaan, josta haluan päästää irti,
etten ole uskaltanut uhrata
ajatuksiani ja aikaani tänne kirjoittamiseen.

Mutta nyt päätin kuitenkin
tulla sanomaan teille hei.

Joulu lähestyy ja tekee niin iloiseksi,
että minun tekisi mieli piirrellä
sydämiä seiniin ja kasvoihini
ja halailla ja pussailla kaikkia
ja maalata seinät punaisiksi
ja laittaa joka ruokaan ja juomaan
kanelia ja kardemummaa.

Odotan kuin pieni lapsi.
Odotan jouluaamua kaikkine ihanuuksineen,
aattoiltaa mummolassa
ja lahjojen antamista.
Ja lanttulaatikkoa
ja joulusuklaata.
Ennen olisin hävennyt kirjoittaa tuon
mutta enää en
ja siksi kirjoitan sen uudestaan:
lanttulaatikkoa ja joulusuklaata.

Monta joululahjaa on vielä ostamatta
ja tänään aion käydä ostamassa
joulukorttitarvikkeita:
korttipohjia, nauhoja ja muita pieniä koristeita.
Viimeistään viikonloppuna sitten askarrellaan.

Olen lähiaikoina voinut ihan hyvin,
keskinkertaisesti.
Siitä päivästä lähtien,
kun ikkunaani laitettiin joulutähti,
olen ymmärtänyt, että
valo on se,
mikä saa minun oloni vähän paremmaksi
ja minkä puute vetää minut voimattomaksi.
Illalla on niin turvallinen
ja ihana olo,
kun sytytän valon joulutähteeni
ja käperryn peiton alle lukemaan
Muumilaakson marraskuuta.
Se lämmittää ja ilahduttaa ja naurattaa
ja saa ajattelemaan lähestyvää jouluaattoa.

Vointini ei kuitenkaan ole ollut
tasaista ylämäkeä tai tasaista tietä kulkemista.
Välillä on myös pudottu
ja lujaa ja ihan pohjalle.
Ahdistus on kuitenkin pienentynyt
ja viikonloppuina olen
pystynyt syömään ilman minkäänlaisia
omantunnontuskia joulutortun kahvin kanssa
ja leipää mihin aikaan päivästä tahansa
ilman kummempia rajoituksia.

Juuri nimenomaan typerien rajoitusten rajoittaminen
on kummasti kohentanut vointia.
Kun ei jatkuvasti ole suunnittelemassa laskin kädessä
päivän syömisiään,
tulee syötyä juuri sopivia määriä ja tasaisemmin,
muulloinkin kuin silloin
kun silmissä tuntuu pimenevän ja jalat alkavat pettää.

Lisäksi oloani on parantanut ihana ravitsemusterapeutti
ja tietysti äiti.

Toivon toivon ja toivon,
että tämä olo pysyisi
ja tulisin entistä rohkeammaksi.
En ole enää elänyt päiviä pelkällä vedellä
vaan pakottanut itseni juomaan paljon mehua.
Minusta sekin on jo pieni askel.
Edelleen tuntuu,
että koko maailma räjähtää,
kun sorrun syömään päivänä,
jona alunperin oli tarkoutus paastota
mutta ahditus kutistuu ja kutistuu.

Toivon, että se on joskus yhtä olematon
kuin mitä minä aikoinaan itse halusin olla.
Näkymätön.

7 juttua!

Poisontear ja SmilingGirl ilahduttivat minua tämmöisellä.
Kiitos!

Seitsemän asiaa itsestäni:
1. Vastustuskykyni on ihan kamala.
Istun parhaillani kotona tämän syksyn kolmannessa flunssassani.
2. Tykkään antaa lahjoja ja alan usein suunnitella
lahjajuttuja jo kamalan paljon ennen joulua ja
minulle tärkeiden ihmisten synttäreitä.
3. Olin ennen ehdottomasti teeihmisiä mutta nykyisin
juon teen sijasta kahvia mustana ja harva tee maistuu enää
kovin hyvältä.
4. Inhoan koululiikuntaa.
5. Rakastan brittiaksenttia.
6. Juuri nyt taustalla soi Cat Power.
7. Olen ollut yli vuoden sinkku
ja minusta näin on hyvä. Voisin kyllä seurustella mutta
näin ei tunnu mitenkään erityisen pahalta.

*

1. Kiitä sitä, jolta sait tunnustuksen.
2. Kopioi kuva ja liitä blogiisi.
3. Laita linkki keneltä sait tunnustuksen.
4. Kerro seitsemän asiaa itsestäsi, mitä muut eivät vielä tiedä.
5. Anna tunnustus seitsemälle. Linkitä nämä blogissasi. Kerro näille seitsemälle tunnustuksesta.

En kyllä nyt jaksaa haastaa tähän ketään,
sillä melkein jokainen suosikkibloggaajani on jo tehnyt tämän.

kiitti äiti pullasta

Äiti kantaa kotiin pullaa ja haluaa välttämättä valmistaa
minulle mahdollisimman tuhteja ateriota,
ihan kuin ravitsemusterapiakäynti olisi
imaissut syömisahdistukseni minimiin.

Hyväähän se tarkoittaa
mutta jo pelkkä pullan tuoksu
saa kyyneleet nousemaan silmiini.

Ravitsemusterapeutin leipä - ja hedelmäpainotteinen lista
majailee päiväkirjani välissä ja luen sitä lävitse uudestaan ja uudestaan.
Listan mukaan minun tulisi aamulla syödä
pala leipää margariinilla ja juustolla.

Margariinipelkoni on taas noussut äärimmäisiin lukemiin,
vaikka t i e d ä n, ettei pari teelusikallista päivässä lihota ketään,
varsinkin kun päivän muutkin ateriat ovat aika minikokoa.
Lisäksi leipä ahdistaa, koska mahani turpoaa siitä
ihan kamalasti
ja tuntuu inhalta ajatukselta vetää ahdistuslukemat huippuunsa
jo aamulla yhden typerän leivän aiheuttaman
turvotuksen ja mahakivun takia.

Juusto on siis aamupalastani ainoa,
minkä tällä hetkellä saan suuremmitta ongelmitta alas.

Kouluruuasta sovittiin sen verran,
että aloitan pienestä määrästä kouluruokaa ihan kouluruokalassa
tai otan omat eväät mukaan.
Kouluruokailu kavereiden kera tuntuu tällä hetkellä mahdottomuudelta,
koska ahdistusvaara on mitä suurenmoisin,
enkä mielelläni rupeaisi vääntämään itkua koko ruokalan nähden.
Eväätkin on vähän niin ja näin.

Sitten pitäisi ahtaa vielä välipala, päivällinen ja iltapalakin.
Tiedän, että listani kalorimäärä on ihan minimini.
Tarkemmin en ole halunnut laskea
mutta reilusti alle tuhannen se taitaa jäädä,
ainakin jos jätän kaikki sulkujen sisälle merkityt
ylimääräiset hedelmät syömättä.

Tiedän, etten tuota listaa syömällä tuskin pahemmin lihoo
mutta turvotus onkin sitten eri juttu.
Haluaisin kovasti parantua ja ottaa taas yhden pienen askeleen
ja syödä edes jotenkuten listan mukaan.
Periaatteessa tiedän, ettei se ruoka voi tehdä minulle pahaa
mutta kyyneleet nousevat väkisinkin silmiin jo siinä vaiheessa,
kun laitan ruokaa lautaselleni.

En tiedä mistä löytäisin avun tähän ahdistukseen.
Tiedän tämän kuulostavan ehkä hölmöltä,
mutta lääkkeet ovat kyllä käyneet mielessä.
Toisaalta lääkärissä todettiin lääkityksen tuskin olevan
minulle aiheellinen,
mutta toisaalta vähättelin aika reilusti henkistä (pahoin)vointiani,
koska lääkäripysykologiähhmikälie puhui periaatteessa vain masennuksesta,
enkä koe itseäni masentuneeksi,
sillä en sekunnista toiseen tunne olevani pohjalla,
vaan paha olo liittyy lähinnä syömiseen.

Siksi haluaisin kysyä, että kannattaisiko mun
seuraavalla käynnillä jutskailla tuosta ahdistusjutusta paremmin
ja kysäistä jopa niistä lääkkeistä?
Vai pitäisikö minun löytää keino ahdistuksen voittamiseen
muualta kuin lääkepurkista?
Varmaan pitäisi, mutta voimat on kyllä aika vähissä.

haluaisin ostaa rohkeutta

Olen miettinyt usein,
mikä minua parantumisessa pelottaa.

Tottakai keksin siihen nopeasti vastauksen.
Lihominen.
Mutta mikä siinä on niin kamalan pelottavaa?
Siinä, kun syötyäni lautasellisen hyvää ruokaa
itken painoni muutaman sadan gramman
hetkellistä, täysin väliaikaista nousua
noustuani taas tyhmyyttäni vaa'alle.

Ja pysyvänäkään ne kolmisensataa grammaa
eivät tappaisi ketään.

Mitä siis pelkään?

Pelkään, että kaikki menee yhtäkkiä yli.
En kykene hallitsemaan tilannetta mitenkään.
Herään viisitoista kiloa painavampana
ja itken.

Juuri sitä pelkään.
Sitä, että irrotan itseni kaikin voimin
sairaista tavoistani,
tulen onnelliseksi,
nautin elämästäni,
syön
ja jonain hetkenä havahdun ja tajuan,
mitä olen tehnyt itselleni.
Ja sinä hetkenä en enää tunne lantioluitani,
enkä peilistä katsomalla enää osaa
sanoa, missä solisluuni sijaitsevat.
Ne ovat hautautuneet syvälle ihon alle.

Sitten itken ja kadun
ja itken
ja itken
ja vihaan itseäni.

Sitä minä ihan tosissani pelkään.

Silloin olisin tehnyt vain hyvää itselleni,
tiedän sen
mutta minusta tuntuu siltä,
etten ansaitsisi sitä.
En ruokaa,
en hyvää oloa,
en yhtään mitään.

Pelkään niin kauhean hurjan hirveästi.

Minä haluan parantua
ja hyväksyä.

Silti pelkään ensimmäisiäkin askeleita.
Pelkään aamupalaa, pelkään lounasta,
pelkään välipalaa, pelkään päivällistä,
pelkään illallista, leipää, hedelmiä,
keittoja ja melkein vettäkin.

En haluaisi pelätä.

Haluaisin olla rohkea.

kylmä mutta ihan onnellinen lauantai

Tänään olen noussut ylös varhain,
nauttinut aamuauringosta
ja juonut kahvia puoli yhdeltä päivällä
kahvilan terassilla
niin ihanan ihanan ihanan ystävän kanssa.

Me vaihdoimme monien viikkojen kuulumiset,
nauroimme, palelimme ulkona
ja istuime suihkulähteen reunalla.

Kaikki on ollut tänään ihan hyvin.
Äsken ahdistuin vähän syötyäni
ihan yhtäkkisesti, sen kummemmin suunnittelematta
kaksi keksiä ja itkukin meinasi tulla
muttei se tullutkaan.

Tänään olen suunnitellut paljon kaikenlaista.
Katsonut netistä hiusvärikarttoja
ja kameroita,
miettinyt tulevaisuuden opiskelujuttuja innolla.

Ja laitoin salaattiini mozzarellaa.
Sitä en ole uskaltanut tehdä pitkään aikaan.

rikki

Lauantaina näin pitkästä aikaa ystävääni,
jonka kanssa olimme vielä kesällä maailman läheisimmät
ja jonka kanssa vietin elämäni parhaimman juhannuksen,
ihania leffailtoja ja retkiä kirpputorille ja puistoon piknikille.

Jokin kuitenkin alkoi muuttua jo aikoja sitten.
En vain tajunnut sitä tarpeeksi aikaisin,
sitä, miten pahaa hänen seuransa minulle teki.

Hän on se, joka yli vuosi sitten sanoi minun olevan kaunis,
jos painaisin neljäkymmentäviisi kiloa.
Hän on myös se, joka käski minut terveydenhoitajan puheille.
Silti hän on myös se, joka sanoi äitini olevan hullu,
kun kerroin tämän tahtovan minulle apua vaikka väkisin.
("Sähän oot ihan normaali, en tajuu-uu!!!1)
Hänen suustaan sain myös kuulla, että
jos alkaisin käydä hänen kanssaan jumpassa,
olisin varmasti porukan läskein, mutten saisi syyttää siitä itseäni.
Kertoessani paniikissa putoavista hiuksista ja sinisistä kynsistäni,
hän käski ostaa kalsiumtabletteja totesi
vähintään yhtä kauhuissaan kuin itsekin,
etten missään tapauksessa saa alkaa syödä (lihottaa!!!11)
vaan pillerpurkki on ehdottomasti se,
mihin tässä tilanteessa on turvauduttava.

Ja näin väli-informaatioksi,
tämä tyttö painaa minua yli kymmenen kiloa enemmän,
eikä hänellä mielestäni olisi varsinkaan siksi varaa arvostella kroppaani.

Lisäksi hän suhtautuu omiin syömisiinsä täysin terveellä tavalla,
vaikka minulle antamista ohjeistaan päätellen
saattaisikin kuvitella jotain ihan muuta.

Alku tuntui vaikealta.
Minun oli vaikea keksiä puhuttavaa ja pelkäsin hänen
taas pian sanovan jotain, mikä sattuisi.

Juttelimme koulujutuista ja muista arkisista asoista
mutta huomaamatta juttu alkoi taas ajautua
vanhoille raiteilleen.
Yhtäkkiä tajusin kuuntelevani samaa vanhaa virttä.
Taas sain kuulla, miten hirveästi hän ihmettelee läheisteni huolta minusta,
koska olen hänen mielestään täysin normaali
ja käsistäni roikkuu kuulemma hävettävän paljon läskiä.

En haluaisi noin typerien juttujen vaikuttavan minuun näin kovasti,
mutta inhoni omaa kehoani kohtaan on taas kasvanut
ja olo on ahdistunut ja hermostunut.

Tiedän, että on tyhmyyttä tahtoa kutistua
yhden ihmisen mieliksi, näyttää pystyvänsä kuihduttamaan itsensä.

Tuntuu, ettei missään ole enää mitään järkeä.
Kun saan jostain voimaa uskoa itseeni
ja parantumiseeni,
kaikki menee rikki.

En saisi antaa kaiken rikkoutua
mutten aina jaksa
pitää itseäni kasassa.

Minun ei pidä tavata häntä enää.

ei mitään otsikkoa turhaan tarvita

Viikonlopusta on tulossa ihana.
Tänä iltana näen erään suosikkimuusikoistani
ensimmäistä kertaa ja odotan niin innoissani,
että masua nipistelee!

Huomenna vietän luultavasti koko päivän
kaverini kanssa ja meillä on
suunnitelmissa vaikka mitä kivaa
ja päätettiin juhlia vähän näin jälkikäteen
viimeviikkoisia synttäreitäni
ja humaltua vähän.

Sunnuntaina tänne on tulossa sukulaisia kyläilemään
ja se tietää ruokaa ja ahdistusta.
Olen oikeasti kamalan peloissani.
Tahtoisin maistaa palan äidin tekemää
piirakkaa ja kakkua,
koska ne ovat kuitenkin omat synttärijuhlani
mutta silti jokin käskee kuitenkin näyttää,
että pystyn kieltäytymään kaikesta.
Mutta miksi kieltäytyisin?
Olen paastonnut maanantain ja tiistain,
syönyt keskiviikkona ja eilen niukasti
ja suunnitellut paastoavani vielä tämän
ja huomisen päivän melkeimpa vain sunnuntain
piirakka- ja kakkupalan takia.

Tuntuu, että mahani on yhä pullataikinaa
syysloman syömisten jäljiltä.
Tiedän, ettei se ole mahdollista niillä kalorimäärillä,
mutta pelkään silti kehoni varastoineen kaiken
rasvaksi.
Söin viitenä päivänä suunnilleen kulutukseni
verran ja kaiken järjen mukaan
mahdollisen painonnousun kuuluisi olla nesteitä
mutten silti uskalla käydä vaa'alla.
Tosin miksi minun tarvitisikaan?

nostakaa minut pintaan

Päivät ovat taas olleet kyyneleiden nieleskelyä.
Aamulla sängystä ylös nouseminen on ahdistanut
ja oma peilikuva pilannut olon koko päiväksi.
Koulussa kuljen hengästyneenä portaita
ja katselen tunnilla sinivioletteja kynsiäni ja yritän
lämmittää jääkylmiä käsiäni.

Tänään vaatekaupan pukukopissa tajusin
näyttäväni järkyttävältä.
Silmänaluseni vihersivät niin kuin minua olisi lyöty
ja silmäni näyttivät samanlaisilta,
kun aina tieltyltä ratikkapysäkiltä kyytiin nousevien
nuorten narkkarimiesten.
Käsivarteni ja jalkani sinersivät.

Silti olin löytävinäni siinä vaatteita sovitellessani
mielin määrin ylimääräisiä kahvoja ihan koko vartalostani,
samalla kun totesin s-kokoisten legginssien olevan
vähän turhan löysät nilkoista.

Vihaan näitä alamäkiä.
Tuntuu, että olen taas vajoamaisillani.

vastauksia

Luulin saavani tämän postauksen tehtyä tunnissa mutta tämä onkin jo kolmas päivä, kun tätä kirjoitan. Halusin pohdiskella kysymyksiänne kunnolla ja yrittää vastata edes jokseenkin järkevästi.

Kiitos hienoista kysymyksistä!

1. Mitäs mieltä olet avusta näin ylipäätään? Voisiko olla apua omalle kohdalle tarpeen?

Hakeuduin kouluterkkarin puheille vajaa puoli vuotta sitten kerättyäni ensin rohkeutta melkein vuoden. Jotkut tätä blogia kauemmin seuranneet saattavatkin muistaa, ettei onni sillä kertaa oikein potkaissut ja miten liioitellulta tämä saattakin kuulostaa, siitä seurasi ehkä elämäni ahdistunein jakso ja suhtautumiseni avun hakemiseen muuttui negatiivisemmaksi ja olin varma ettei asiaani tultaisi koskaan ottamaan vakavasti missään ja jäisin ikiajoiksi syömisvammaiseksi. Kesällä kuitenkin kävin juttelemassa mukavan lääkärin kanssa terveyskeskuksen puolella ja sen käynnin kautta pääsin - tosin melkoisen viiveen kautta paikkaan X, jossa mun olisi tarkoitus alkaa käydä säännöllisesti ja parin viikon sisällä postiluukusta olisi tarkoitus tipahtaa tieto ensimmäisestä ravitsemusterapia-ajastani.

Suhtaudun avun saamisen hyvin myönteisesti. Tahdon, että syömishäiriö menettää otteensa minusta ja voin nauttia elämästäni tekemättä syömisestä sen suurempaa numeroa kuin muistakaan arkisista asioista. Tahdon pystyä taas nauttimaan ruuasta hyvällä omalla tunnolla ja hyväksymään vartaloni, kokoni ja sen, ettei painon laskeminen alemmas ja alemmas tee minusta parempaa ihmistä, koska teidän, etten koskaan tulisi riittämään itselleni. Painon nostamiseen suhtaudun pelokkaasti ja rehellisesti sanottuna siinä asiassa en ole päässyt vielä edes alkuun. En millään kykene ajattelemaan tarvitsevani muutamaa lisäkiloa, koska edelleenkin löydän itsestäni niin paljon ylimääräisiä kahvoja, jotka tahtoisin pois. En uskoisi kykeneväni parantumaan ilman ammattiauttajien apua.

2. Mikä pitää sinut pystyssä?

Näin yksinkertaisesti sanottuna minut pitää pystyssä ympärilläni olevat ihmiset, musiikki, valokuvaaminen ja kirjoittaminen.

3. Mitkä on sun mielestä viisi parasta asiaa sussa itsessäsi?

Olen kamalan huono kehumaan itseäni ja pelkään kuulostavani ylimieliseltä, jos sanon olevani johonkin asiaan itsessäni edes jokseenkin tyytyväinen, mutta yritetäänpäs!
Musikaalisuus on ensimmäinen asia, joka tulee mieleeni. Osaan laulaa, soittaa kahta soitinta, lukea nuotteja ja biisejäkin olen kirjoittanut ja saanut niistä kehuja ihan levy-yhtiössä työskentelevältäkin ihmiseltä. Minulla on hyvä mielikuvitus. Osaan kirjoittaa ihan hyvin sille päälle sattuessani ja joskus onnistun räpsimään myös ihan kivannäköisiä valokuvia. Minua on kehuttu hyväksi kuuntelijaksi ja varmaan yksi parhaimmista luonteenpiirteistäni on ymmärtäväisyys ja empaattisuus. Toisinaan koen eläytyväni toisten tunteisiin vähän liikaakin ja se on yksi syy miksi olen joutunut vetämään psykologin yli tulevaisuuden haaveammattilistaltani.

4. Mikä on lempiesineesi?

Vastaan tähän usein, että uusin kitarani mutta toisaalta, jos minun täytyisi antaa pois kitarani tai kaikki kirjeeni ja muut lippulappuset, jotka olen säilyttänyt muistoina, luopuisin kitarasta.
Jos asiaa ei ajatella niin syvällisesti, tämänhetkisiksi lempiesineiksi lisäisin kestosuosikkieni eli oman koneeni, kamerani, ipodini ja kännykkäni lisäksi pitkän listan cd-levyjä, leffakokoelmani ja keltaisen 80-luvun My Little Ponyn, jonka hankin kirpparilta yli vuosi sitten.

5. Jos olisi pakko valita, luopuisitko näkö- vai kuuloaistista? Perustele.

Mietin tätä kauan, enkä siltikään keksinyt vastausta. Kuuloaisti veisi ykkösrakkauteni eli musiikin ja näköaisti taas valokuvaamisen ja niin paljon muutakin. En enää voisi saada voimaa syksyn väreistä ja kevään ensimmäisistä kukista, enkä nähdä minulle rakkaita ihmisiä kuin muistoissani. Menettäisin kamalan paljon. En yksinkertaisesti osaa päättää, kumman antaisin pois.

6. Mikä on suurin unelmasi?

Toivon, etten koskaan joutuisi olemaan yksin, ilman ystävistäni ja muista rakkaista ihmisistä koostuvaa tukijoukkoani. Haluan nähdä maailmaa ja nauttia elämästä ja selvitä kaikista tulevista vastoinkäymisistä, jotka ovat välttämätön osa elämään, rakastaa ja olla rakastettu ja että läheiseni voivat hyvin. Että semmoinen kokonaisuus.

7. Kuka on se ihminen elämässäsi, jota ilman olisit eksyksissä?

Äiti.

8.Kylmyys puree luihin ja ytimiin. Osaatko nähdä siinä hyvää vai katsotko sitä vain päällisin puolin?

En tykkää yhtään kylmästä. Siitä tulaa paha olo ja paha mieli, vaikka toisinaan onkin kiva katsella ikkunasta kylmää talvea. Tänäänkin melkein itkua väänsin ulkona, kun niin kamalasti palelsi, vaikka mulla oli lapaset ja kaulahuivi ja kaikki. Yyyyh.:----(

9.Kappale, joka saa sinut aina piristymään?

Näitä on niin kamalan monta! The Beatlesin Let It Be ja Hey Jude aiheuttaa minussa ihan ihmeellisen ihania fiiliksia. Myös Scandinavian Music Groupilla on valtavan monta piristävää kappaletta.

10. Tärkein asia/esine elämässäsi?

Tuohon esinejuttuun vastasinkin jo. Tärkein asia on varmaan läheiset ihmiset ja niiden tuoma turvallisuuden tunne.

11. Onko lähelläsi tarpeeksi rakkaita ihmisiä?

Kyllä on. Tykkään ihmisistä näin ylieisesti ottaen ja olen aina valmis toivottamaan uusia tervetulleeksi elämääni.

12. Onko sinulla lemmikkiä, jota paijata ja rakastaa silloin, kun sinun on paha olla?

Ei ole, ja se vähän harmittaa toisinaan mutta kun joskus tulevaisuudessa muutan omaan kotiin, olen ajatellut hankkia kissan. Pienempänä olin ehdottomasti koiraihmisiä mutta nykyisin olen sitä mieltä, että kissoissa on sitä jotain! Miauuu.

13. Kerro joku kiva/hauska/ihana muisto tai hetki, joka saa vieläkin hymyilemään.

Voih, voisin kertoa niin kamalan monta. Viime juhannus on painunut mieleen niin ihanana muistona, että melkein itku tulee, kun sitä ajattelen! Olimme kaverin kanssa kahdestaan ja tanssimme ja lauloimme ja nauroimme niin paljon, että masuun sattui. Alkoholikin nosti tietysti jonkin verran fiilistä mutta voin rehellisesti sanoa, että olisin varmasti tuntenut sen uskomattoman ilon ja riemun ja onnen ja kaiken ahhh-ihanan ilmankin sitä.

14. Mitä toivoisit kaikkein eniten tapahtuvan sinulle juuri nyt?

Jotain yllättävää ja ihanaa!

KYSY !

Vaikka nämä kysymyspostaukset onkin vähän muotiblogien juttuja, on minua silti jo pidemmän aikaa houkuttanut tehdä semmoinen ja nytpä päätin sen sitten vihdoin toteuttaa. Eli KYSY MINULTA MITÄ TAHANSA ja vastaan seuraavassa postauksessa, sikälimikäli kysymyksiä tulee niin paljon, että niistä kehtaan oman postauksen tehdä. Siispä kysykää!

tämmöinen torstai

Päätin lähteä tänään kaupungille virkistymään
saatuani kokeen valmiiksi koulussa
ja kirmattuani kotiin lepäämään hetkeksi.
Heitin tarvittavat tavarat kangaskassiin
ja pian seisoinkin ratikkapysäkillä,
jolla satuin törmäämään erääseen
joillain samoilla kursseilla olevaan tyttöön
ja juteltiin hetki.

Ratikassa kaikki yksinäiset penkit oli varattu
ja jouduin istumaan koko matkan jonkun pojan vieressä.
(Siiiiiis hirveeeeetä!! :------OO)
Olen aina ollut sitä sorttia, joka vaikka seisoo ennemmin
kuin istuu jonkun vieressä.
Väsyneenä saatan rohkaistua ja istahtaa
jonkun viereen
mutta harvemmin rohkenen ikkunapaikalle pelkäämään
millainen vieruskaveri seuraavalla pysäkillä saattaa odottaa.

Löysin eräästä lempivaatekaupastani ihanan paidan
ja koska en ollut aikoihin ostellut riepuja edes kirppareilta,
soitin ujosti äidille ja pyysin pientä rahallista avustusta,
jonka myös sain.
Oi kiitos.

Samaisessa kaupassa törmäsin myös
erääseen ennen ehkä minulle läheisimpään ystävääni,
jota en ollut nähnyt viikkoihin.
Välillämme on ollut jotain pikkuruista suuttumuksentapaista,
tosin tietääkseni ainoastaan omalta osaltani
ja tuntui omituiselta päätyä yhtäkkiä kahvittelemaan.
Podin pientä huonoa omaa tuntoa,
kun olin yhtäkkisesti kuin mitään ei koskaan olisi sattunutkaan,
mutta toisaalta hyvä näin.
Pitää sitä jollain tavalla antaa anteeksikin,
kun toinen kerran selvästi yritti olla kiva.

Kotona kävin suihkussa,
join monta lasillista mehukeittoa,
katselin tv:stä jotain dokumenttia
ja päädyinpä tietysti lopulta avaamaan koneen.

Olo on ollut ihan hyvä.
Eilen illalla ahdisti hetken,
kun äiti yritti nätisti tarjota viineriä ja sämpylää
ja tuli taas niin häviäjäfiilis,
kun päädyin tunkemaan ne pakastimeen odottamaan lauantaita.
Tiedän, että äidille tuli paha mieli.

Nyyh.

masussa koko maailma, mmm!

Olen ottanut pienen askeleen eteenpäin.
Olen oppinut huomaamaan, miten paljon
paremmin jaksan, kun olen syönyt.

En palele, enkä tunne itseäni joka
sekunti ahdistuneeksi.
Välillä saatan jopa unohtaa
kokonaan ruuan ja siihen liittyvät ongelmani.

Siltikään en ole vielä osannut täysin
ottaa tästä opikseni.

Eilen illalla sallin itselleni iltapalan
koko päivän syömättömyyden päätteeksi
ja yritin tsempata itseäni ajattelemaan,
että on vain rohkeutta uskaltaa syödä.
Ahdistus nousi sitä mukaan korkeammalle,
mitä useamman suupalan olin niellyt,
muttei se kuitenkaan päässyt muuttumaan
aivan sietämättömäksi.
Pystyin hallitsemaan sitä.

Mentyäni kuitenkin nukkumaan,
en voinut olla pursitelematta
muka turvonnutta mahaani ja nieleskelin kyyneleitäni.

Nukuin koko yön katkonaisesti
ja heräilin jatkuvasti ruokaan liittyviin painajaisuniini,
kuten aina syötyäni omasta mielestäni
liikaa/väärään aikaan/väärässä paikassa/
väärää ruokaa/ muuten vain millä tahansa tavalla väärin.

Jos en illalla vielä osaa ahdistua päivän syömisistäni,
kaikki tuntuu kostautuvan viimeistään yöllä.

Se on inhottavaa, koska en toistaiseksi ole keksinyt,
millä keinolla kykenisin vaikuttamaan uniini.
En kai millään.

Täytyy kai vain totutella näkemään unia siitä,
kuinka syön koko maailman ja itken omaa lihavuuttani.

heihei ankeat aamut

Olen iloisesti yllättynyt ja kiitollinen viime postauksiini
saamista kommenteista.
Olette ihania, miau. ♥

Hyvä fiilikseni on jatkunut tänäänkin.
Aamulla söin muutaman keksin ja
lähdin lyhyelle valokuvausreissulle ulos
ja lopulta tajusin kävelleeni melkein
koko kotikaupunginosani ympäri.
Olo oli kamalan virkistynyt ja ah, kamera täynnä
kuvia kuvia kuvia, syksyä!

Ensimmäistä kertaa vähään aikaan tunnen tekeväni
muutakin kuin odottavani.
Tänään olen elänyt tässä hetkessä.
Nauttinut niistä ihanista asioista,
mitä minulla jo on.

Ja miten paljon lisää sitä onnea voisinkaan
saada niin pienillä teoilla.

Huomaan odottavani huomista eri tavalla kuin ennen.

En enää päivänä, jonka tahtoisin jo suorittaa
pois alta
vaan uutena ja ihanana.

Päivänä, jona saattaa ihan hyvin tapahtua
pieniä ihmeitä.

Minä uskon, että voin parantua.
Olen lukenut onnesta menetysten jälkeen,
uusista aluista ja taistelun voittamisista.

Minä uskon niihin kaikkiin.

Ne kaikki voivat tapahtua meille.

rakkaus suureen elämään

Eilen iltapäivällä sain otettua itseäni niskasta kiinni
ja vedettyä itseni irti koulukirjoista,
irti ainaisesta arjesta.

Hetken päästä seisoin ratikkapysäkillä
ilman sateenvarjoa, vaikka taivas oli tumma.
Ratikassa kuulokkeistani soi Patti Smith
ja hetken ihan tosissani tunsin jotain,
mille en keksi parempaa ja osuvampaa termiä
kuin elämännälkä.

Jäin pois siinä missä yleensäkin.
Väistelin kiireisiä ihmisiä ja odotin valojen vaihtumista.

Syksyinen Helsinki on ihana.

Kävelin pitkin asfalttikatuja
ja väistelin sadepisaroita kulkemalla
seinien vieressä, katosten alla.

Ja minulla oli kädessäni
jugurttihedelmiä paperipussissa.
Syksyn värisiä, pieniä ja ii-ihania.
Söin.
Ja siitä tuli hyvä olo.

Ostin piirustuspaperia.
Se on ollut niin pitkään loppu.
Tiedän, että maalaaminen saa ajatukseni muualle.

En ole vielä maalannut,
mutta olen silti saanut ajatuksiani
pois ruuasta ja painosta.
Olen lukenut parantumismyönteisiä blogeja,
ihmisten kokemuksia normaalin syömisen aloittamisesta,
elämästä syömishäiriön jälkeen.
Olen kuunnellut musiikkia, soittanut,
suunnitellut valokuvausjuttuja ja miettinyt,
miten valoisa tulevaisuuteni saattaa sittenkin olla.
Toivoa on.
Sitä on aina.
Meillä kaikilla.

oon pitkään kääntynyt vasempaan mutta tänään sataa vähän vähemmän

Olen kuunnellut paljon SMG:n Nimikirjaimet -levyä
ja yrittänyt löytää samanlaista ihanaa syksyfiilistä
kuin vuosi sitten.
Välillä olen melkein löytänyt sen.

Sen kuinka ulkona taivaalta satavat pisarat
saavat onnelliseksi ja vihkojeni sivut
täyttyvät lapsellisen suloisista rakkaustarinoista.
Sen kuinka, jaksan herätä aamulla aikaisin
ja lähteä yksin kirpputorille ja kuvata matkalla kaiken kauniin,
mitä näen.

Sen kuinka uskalsin pudottaa kaakaomukiini
kolme palaa tummaa suklaata.

Loppukesästä kirjoitin vihkooni,
että tänä syksynä opettelen sen taidon taas.
Kaakaon juomisen.
Yritin jo kerran.
Ei se maistunut miltään.
Vettä, tilkka maitoa ja teelusikallinen kaakaojauhetta.
Ei se ollut oikeaa.
Sitä, mitä vielä viime syksynä pystyin juomaan.

Tänään haluan kirjoittaa
koulun jälkeen pöytäni ääressä
ja kuunnella kuinka sade hakkaa vasten ikkunaa.
Ja nauttia siitä.
Ehkä kaakaon kanssa.

when you feel so tired, but you can't sleep

Koko viikonloppu on ollut kamalan laimea,
tylsä, ankea ja harmaa.
Olen vain istunut ja odottanut.
Odottanut jotain olematonta.

On niin hirveää huomata,
että kaikki ajatukset pyörivät painon ympärillä
ja kun ne yrittää karkoittaa,
ei yhtäkkiä enää olekaan mitään ajateltavaa.

Olen yrittänyt lukea, katsoa leffoja, kirjoittaa ja piirtää,
mutta kaiken olen jättänyt kesken, luovuttanut.

En tahtoisi huolestuttaa läheisiäni
ja yritän vain niellä kaiken.

Välillä käyn vessassa itkemässä
ja palaan taas hymyilleen.

Tyhmä tyhmä viikonloppu.

lokakuu kokkaa

Heräsin jo ennen puoli seitsemää
ja päätin olla menemättä enää uudestaan nukkumaan.
Selasin lehden ja join
kahvipannun pohjalle jääneet kahvinjämät
ja päätin tulla kirjoittamaan tänne.

Olen aina pitänyt viikonloppuaamuista.
Niistä hiljaisista, jolloin seitsemältä
ikkunan alapuolella ei kulje yhtäkään autoa,
eikä kadulla yhtäkään ihmistä.
En ole koskaan osannut nukkua viikonloppuisin myöhään.
Näissä aamuissa on sitä jotain,
mistä saan voimaa.
Voin herätä aikaisin, mutta
tehdä kaiken silti eri tavalla kuin arkisin.

Tein eilen niin taivaallisen hyvää
valkosuklaa-pähkinä-marjajuttua, että
saatiin äidin kanssa melkein tapella viimeisestä palasta.
Voi luoja, se oli niin hyvää, että
voisin jatkaa karkkipäivää vielä vähän
ja tehdä sitä vähän tänäänkin.
Keksin reseptin ihan omasta päästäni,
tosin eipä siinä erikoisemmin mitään keksittävää
ollut.

Ajattelin, että voisinpa jopa oikein räväyttää
ja jakaa reseptini teillekin!


valkosuklaa-marja-pähkinapalat à la lokakuu


tarvitset:
valkosuklaata
kuivattuja marjoja (itse käytin mansikoita (strawberry flakes))
pähkinöitä (esim. jokin pähkinäsekoitus)

1. Sulata suklaa vesihauteessa
(kantsii muistaa, että valkosuklaa palaa aika kamalan helposti,
eli mikrossa ja kattilassa sulattaminen
on suklaan kannalta vähän vaarallista puuhaa.)

2. Laita lautasen tai jonkin muun astian päälle
leivinpaperia ja laita sen päälle haluamasi määrä
kuivattuja marjoja ja pähkinöitä

3. Kaada sula suklaa päälle.

4. Ripottele suklaan päälle vielä lisää
pähkinöitä ja marjoja ja laita pariksi tunniksi jääkaappiin kovettumaan.

Ja sitten syömään !

piparminttutee ja paratiisi

S-Market oli paratiisi.
Niin paljon ihmisiä, ei yhtään katseita.
Sain rauhassa valita ostokseni:
cracotte-paketin, suklaalevyn ja sämpylän.

Päädyin vielä karkkikauppaan ja
sieltä tyhjin käsin toiseen ruokakauppaan ja sieltä vielä neljänteen,
josta ostin muutaman irtokarkin ja dippijauhetta.

Odotan huomista karkkipäivää kuin pikkulapsi.
Olen suunnitellut kaiken jo viikko sitten.
Valkosuklaalevy äidin kanssa puoliksi,
muutama irtokarkki ja ehkä keksejä.

Kuitenkin olo on epämukava sen takia,
että olen taas suunnitellut kaiken niin tarkasti.
Enkö edes herkkupäivänä voisi
syödä miten haluan?

Ahdistaa niin hirveästi,
että joudun nostamaan painoani useamman
kilon, jotta saan kuukautiseni takaisin.
En millään usko pystyväni siihen.
Pelkään ahdistuksen kasvavan niin suureksi,
että teen itselleni jotain hirveyksiä.

Onneksi sain äsken ajatuksiani muualle
kaverin kanssa kahvilan nurkkapöydässä
piparminttuteemuki käsissäni.
Juteltiin kaikesta ja kaikkea ja
olin iloinen vielä kotimatkallakin
ja vieläkin tuppaa hymyilyttämään.

sukujuhlien porsas

Kiskoin tänään itseni ylös
jo varttia aikaisemmin kuin tavallista.
Laitoin rauhassa tukkani, meikkasin ja
join aamumehuni.

Eilen illalla päädyin taas nyyhkyttämään
äidille syömisen vaikeudesta
ja omasta lihavuudestani.
Äiti mainitsi taas sen tosiasian,
että mun olisi nostettava painoani ainakin
muutamalla kilolla, jotta saisin kuukautiseni takaisin.
Kysyin, näkyisikö muutaman kilon lihominen selvästi
ja äiti sanoi, ettei se näkyisi ollenkaan.
Jaa-a.

Hävettää inistä näin lihavana
jostain portaiden nousemisen vaikeudesta
ja siitä, etten pysty nykyisin tekemään
ennen minulle jokapäiväistä vatsalihastreeniä,
edes neljäsosaa siitä.
Kunto on pudonnut järkyttävää vauhtia alas
ihan lyhyessä ajassa.
Äiti sanoo, että aliravitsemushan se,
mutta joo, varmasti.

Eniten hävettää se,
että äiti kertoo ongelmistani mummolleni
tietääkseni aika tarkkoja raportteja.
Siinä ei sinäänsä ole mitään pahaa,
sillä täytyyhän äidilläkin olla joku,
kenelle puhua,
mutta samalla herää kysymys,
kuinka moni muu sukulainen tietää.
Tosin empä usko, että kukaan sukulaiseni
uskoisi mitään jostain muka-syömisvammastani,
kun sukujuhlissa minun on tapana
öhh, hieman tankata esimerkiksi pullaa
ja kasviskierteitä. (öhhhh yyyh voitaikinaa !)

maanantai

Jäätelöauton ääni kadulla.
Keittiössä haistan omenan ja kanelin,
paperipussissa olevan korvapuustiin.

Ihan hyvä olo,
mutta tiedän, että se johtuu vain
siitä, etten ole syönyt.
Se on sairasta hyvää oloa.
Sitä kun imee omasta nälästään
jotain käsittämättömiä voimia.

Hyvä kaverini kertoi minulle eilen
sairastavansa jotain bulimiantapaista.
Olen vieläkin kamalan järkyttynyt,
mutta helpottunut, että hän kertoi.

Haluaisin niin auttaa,
mutta miten juttuni voi ottaa vakavasti,
kun itse kieltäydyn kahvimaidosta ja
salaatista?

Hän on niin ihana sellaisena kuin on.
Terveellä tavalla hoikka,
ohutranteinen ja niin tyylikäs ja kauniskasvoinen.

Tekisi melkein mieli parantua
hänen takiaan.

toistoa

Olen sanonut tämän jo niin monesti
tämän blogin elinaikana,
aloittanut postauksen näillä sanoilla
ja nyt teen sen taas.

Minä olen hukassa.

Olen kadottanut suunnan.
Huomaamattani olen muuttunut
sairaammaksi ja sairaammaksi.

Viime keväänä pystyin syömään päivittäin jotain.
Nykyisin jo pienikin ruokamäärä päivässä
saa minut sekaisin.
Minne hävitän järkeni pienenkin suupalan jälkeen?
Itken kauttaaltani pelosta täristen
pikkuisten ruokamäärien takia
ja tunnen niin voimakasta epäonnistuisen tunnetta
kuin vain ikinä ja koskaan voin osata tuntea.

Minun piti lopettaa tämä jo monta kiloa sitten.
Enhän minä enää halua kutistua.
Minähän sanoin,
ettei tämänkokoisena tarvitsisi pelätä.
Vaan elää.
Syödä.

Silti pelkään.

Olen sanonut tämän kaiken niin monta
kertaa, että hävettää.

pakko jaksaa

Eilinen painonnousu oli tosiaankin vain nesteitä.
Pitäisi kai vihdoin uskoa, ettei sitä painoa vain
millään voi päivän aikana nostaa
niin suuria määriä pysyvästi.

Kiitos kommenteistanne, olitte taas ihan oikeassa.

Kaipaisin kunnon irtiottoa arjesta.
Yhtään liioittelematta voin sanoa,
että lukio tekee minut hulluksi ja pelkään
todella, että jossain vaiheessa kaadun
kesken päivän käytävälle itkemään
painavan laukkuni ja mahassa huutavan nälkäni kanssa.

En jaksa.

Opiskelu ei sinäänsä ole minulle mikään pakkomielle.
En hakkaa päätäni seinään,
jos saan kokeesta huonon tai keskinkertaisen numeron,
mutta suosikkiaineissani minun on vain yksinkertaisesti
pakko pärjätä.
Ja valitettavasti tämä jakso on niitä täynnä.
Pakko tehdä töitä kokoajan ihan täysillä.

Vietin äsken yhden ranskan tehtävän parissa yli puoli tuntia.
Siltikään en osaa.
Tai siltä ainakin tuntuu.
En riitä.
Mikään ei riitä.

Iltaisin suihkussa koko päivän väsymys ja stressi
vuotaa pois silmistäni.
Tuskin ajattelenkaan kyyneliäni,
ne tulevat niin itsestään.

Tätäkin kirjoittaessa tekisi mieli itkeä
mutta minun on nieltävä itku,
koska kahdenkymmenen minuutin kuluttua
on taas lähdettävä.
Harrastamaan.
Ja kotiin pääsen yhdeksältä.

Tuntuu, että kaikki päivät ovat yhtä tekohymyä.
On vain jaksettava.

ahdistaapelottaa

Olen syönyt ja juonut tänään paljon normaalia
päivittäistä ruokamäärääni enemmän
ja hölmönä tietysti menin
kunnon aterian ja muutaman vesilasillisen
jälkeen vaa'alle ja sehän näytti
...noh aika reilusti suurempaa lukua
kuin aamulla.

En nyt tahdo ruveta listailemaan tänne numeroita
mutta voin sanoa, että
nyt on kyse useammasta kilosta.

Ahdistus on valtavan suuri
ja haluaisin siksi kysyä,
onko tuollainen painonnousu päivässä normaalia
ja ennen kaikkea, lähteväthän ne kilot pois?
Muistelen jostain lukeneeni,
että 1 kg = 7000 kcal ja voin kyllä ihan
rehellisesti sanoa,
että olen syönyt tänään alle kulutukseni.

ystävänetsintäilmoitus

Vaikka mulla on iso joukko ihania ystäviä,
kavereita ja muita tuttuja, tuntuu musta silti niin kovin hurjan
kovasti siltä, että kaipaisin välillä vaihtelua,
jutteluhetkiä ihan uusien tuttavuuksien kanssa.

Olen tutustunut blogini ansiosta moneen
ihanaan ihmiseen, joista pari olen tavannutkin
ja voivoi miten kovasti haluaisin tavata teidätkin,
joiden kanssa olen päässyt juttelemaan
toistaiseksi vain netissä.

Minua saa pyytää kahville ja
minulle saa kirjoittaa kirjeita
ja lähettää sähköpostia
( vesivareja@windowslive.com )
ja meseosoitteenikin voin antaa sähköpostitse
tai vaihtoehtoisesti lisäillä teitä.

Ja sellaisetkin, joiden kanssa
olen jo vaihtanut meseosoitteita tai muuta sellaista:
minulle saa aina jutella.
Ilahdun varmasti. ♥

En halua kuulostaa ilkeältä,
mutta yritän kaikin voimin parantua syömishäiröstäni,
enkä siksi jaksaisi kuunnella kenenkään
pro-anan juttuja, koska
tiedän tässä vaiheessa olevani hyvin
altis kadottamaan koko parantumismyönteisyyteni
pikkiriikkisten juttujen takia.
En myöskään vaadi, että olisit kokenut samaa.
Pääasia on se,
että ymmärretään toisiamme ja meillä on puhuttavaa.
:----)

Miau, eipä minulla muuta tällä kertaa.

miauu kiitos

Kiitos viime postauksen kommenteista.
Olin melko varma, ettei teitä lukijoita
enää pahemmin ole,
mutta teitä olikin ja se ilahdutti!
Pus. ♥

Tänään olen hymyillyt melkein
koko päivän kilpaa auringon kanssa.
(Tosin välillä kyllä satoi ja nyt on harmaata
ja olen ilman muuta iloisempi kuin
tuo tyhmä ja harmaa ilma!)

"Sä oot niin nätti!"
Minulle vielä aika tuntematon tyttö
totesi minulle tänään.
Ja menin ihan sanattomaksi.

Kuulen sellaista niin harvoin.
Oi pus pus pus kiitos sille tytölle.
Olen tuntenut itseni ihan riittäväksi
koko päivän ja minä ihan tosissani
mietin äsken, että tänään alan
taistella ihan täysillä tätä kaikkea sairasta vastaan.

muutaman viikon vuodatukset

Aloitan nykyisin jokaisen postaukseni samalla virrellä:
pahoittelen hiljaiseloani ja esitän sen syyksi asian x
ja aloitan taas saman ininän kuin jokaisessa
aikaisemmassakin postauksessa.

(Lukeeko tätä vielä kukaan?)

Silti jokin vain sanoo,
ettei mun ihan vielä tulisi kuopata tätä blogia,
vaikka postaustahti ja kirjoituksieni taso onkin
miinus kaksisataa potenssiin loputon.

Viime arkipäivät ovat olleet viikonlopun odottamista
ja viikonloppuisin taas olen odottanut
malttamattomana arkea.
Sunnuntaisin teen itselleni ruokalistan
seuraavalle viikolle ja noudatan sitä orjallisesti,
kunnes jokaikinen perjantai saan ihmeellisen
parantumismyönteisyys-tottakaisaatsyödävielätämänkin! -kohtauksen
ja löydän itseni syömästä viidettä ylimääräistä leipäpalaa
ja lopulta moinen vammailu jatkuu läpi viikonlopun.
Kaunista.

Mielialani kulkee vuoristorataa kuin varhaismurrosiässä
ja lauon läheisilleni itseinhossani välillä
niin inhottavia juttuja, että sääliksi käy.
Koulun alkaminen toi kyllä jonkinlaista muutosta
tähän ainaiseen syömisten ajattelemiseen,
mutta välillä kaikki taas tuntuu vajoavan
syvemmälle pohjalle kuin koskaan aikaisemmin.
Jokin ihmeellinen on nakertanut itsetunnostani
palasia koko syksyn ja koulussa tunnen itseni
entistäkin inhottavammaksi,
vaikka olenkin solminut siellä kourallisen
uusia ihania tuttavuuksia.

Tunnen itseni rumaksi ja muille kelpaamattomaksi,
kun paras ystäväkin alkoi seurustella
ja vaikken nykyisin olekaan niin taipuvainen
ei_tällä_naamalla_ja_kropalla -ajatteluun,
viimeaikoina on tuntunut ikävästi siltä,
että tulen olemaan loppuelämäni sinkku.
Yritän lohdutella itseäni ajattelemalla,
että olenhan seurustellut ja ollut monien
ihastelun kohteena,
muttei siitä tunnu olemaan mitään hyötyä.
Toisaalta pärjään hyvin yksinkin,
mutta toisaalta tarttisin vähäsen vaikka sitä rakkauttakin.

maanantai

Tänään oli hätkähdyttävää huomata
että unohdin ajatella ruokaa.
Havahduin vasta myöhään iltapäivällä
lukiessani kirjaa sängylläni
vatsani epämääräisen murinaan ja
muistin, etten ollut syönyt mitään.

Se tuntui melko epätodelliselta,
sillä mietin usein koko aamun,
mitä voin syödä iltapäivällä,
kun tulee nälkä.

Mietin, että tältäkö tuntui silloin, ennen,
ennen sairastumistani.
Tältäkö tuntui silloin,
kun syöminen ei hallinnut elämää?

Pyysin äitiä ostamaan minulle juustoriisikakkuja
ja nyt käyn mielessäni taistelua siitä
milloin saan syödä niistä muutaman.
Osa minusta sanoo, että huomenna
ja toinen osa taas puhuu torstaista.

En tiedä.

Tämä on niin helvetin tyhmää
ja idioottimaista.

Suunnittelen taas muutaman päivän
syömättömyyttä,
mutta tunnen samalla inhoa itseäni kohtaan,
kun ajattelen, miten ääliömäistä se on
ajatellen sitä, miten kovasti väitän
haluavani parantua.

Äh.

mietin otsikkoa 10 minuuttia ja nyt saa riittää

Ahdistus on ollut tänään aika minimissä.
Muutamaan otteseen olen ollut vähällä
pillahtaa itkuun, mutta pääasiassa oloni
on ollut hyvä.

Huomaan muuttuneeni lähiaikoina tavattoman
helposti ärsyyntyväksi ja ahdistuvaksi.
Jälkimmäinen tunne nyt ei ole minkäänalainen uutuus
minun tapauksessani, mutten senkään valtaan ole
ennen noin helposti ajautunut.

Tänäänkin lukiessani kirjaa,
minun piti juosta toiseen huoneeseen rauhoittumaan,
kun äiti häiritti keskittymistäni puhumalla
minulle jostain uudesta ompeluksestaan.

Välillä tuntuu, etteivät nuo kaksi tunnetta
ole jollain tavalla hallinnassani.
Tämänpäiväisessäkään tapauksessa en tuntenut
varsinaisesti h e n k i s e s ti minkäänlaista
ärsyyntymistä
(jos niin edes voi sanoa?),
mutta yhtäkkiä vain huomasin,
miten kädet hikosivat ja kyyneleet uhkasivat
nousta silmiini, ihan kuin joku olisi
säätänyt jonkun nappulan päälle,
kysymättä minulta lupaa.

Tänään söin pitkästä aikaa aamiasta
ja voisin melkein luvata, että syön huomenna.
Ja ainakin niin kauan, kun noita
Fitness jugurttimuroja riittää.

(Suosittelen lämpimästi, mmm nam!)

ei jaksa

Eilen oli hyvää musiikkia, jäätelö ja nuudeleita.

Illalla oli itseinho ja yöllä näin painajaisia
omasta vatsastani
ja aamulla itkin suihkussa
montakymmentä minuuttia.

Tuntuu surulliselta sanoa tämä,
mutta voin taas yhtä huonosti kuin viime talvena.
En tahtoisi olla täällä, silmät auki valveilla,
mutten pääse enää itseäni pakoon uniinikaan,
sillä olen nähnyt viikkotolkulla unia
siitä, kuinka lihon ja lihon ja tunnustelen
päivä päivältä kasvavaa vastaani.

En voi olla ajattelematta itsemurhaa.
Tiedän, että sillä uhkailu on säälittävää,
mutten enää tiedä,

minne muuallekaan voisin mennä.

äää äää ääliömäistä

Paras ystäväni on nähtävästi päättänyt
lytätä minut alas maanrakoon
ja sylkeä niskaani paskaa.

Tuntuu ääliömäiseltä ja ennenkaikkea jotekin väärältä
inistä läheisestä ihmisestä omassa pikku blogissani,
mutten oikein tiedä minne muuallekaan
voisin tämän purkaa.

Kyseinen ystäväni kyllä tietää sairaudestani
ja on saanut sukeltaa vähän pintaa syvemmälle
siinäkin asiassa ja tietää kyllä aika tarkasti
tuntemuksistani.
Nyt tämä on kuitenkin katsonut parhaakseen
kysellä kuulumisiani ja väkisin saada minut
sylkäisemään ulos jotain vähän henkilökohtaisempia
juttuja pahasta olostani ihan vain
t u k e a k s e e n ja a u t t a a k s e e n
ja sen jälkeen toteamaan
perään, että tilanteeni on
naurettava/säälittävä/liioiteltu tms.,
koska en ole kuolemanlaiha.
Ok, tiedän hienosti itsekin,
etten ole luut kolisten kävelevä
kolmekymmentäkiloinen keijukainen,
mutta voi luoja sentään kyllä vain
lievästi alipainoinenkin voi voida pahoin.

Päässäni kolahti kunnolla,
kun hän jokunen päivä sitten
väkisin tahtoi minun kertovan, miten minulla
menee syömisvammailujeni kanssa
ja kun rohkenin vähän avautua ja kertoa
muun muassa lähetteeni eteenpäin ohjaamisesta ja
vahvistuneesta ahdistuksesta
hän totesi ihmettelevänsä sitä,
miten ihmeessä tosissani
kuvitella saavani apua jostain,
koska olen täysin normaali, terve
ja s y ö n p a l j o n.
Eh?

Kyseinen kamuhan on siis samainen,
joka alunperin minut kehotti
kouluterkan juttusille.
Ristiriitaista?

En tiedä, mitä ystäväni hakee käyttäytymisellään,
mutta inhottavalta tuo ainakin tuntuu.
Vaikken varsinaisesti koekaan itseäni
norsummaksi hänen kommenttiensa takia,
on surullinen olo sen takia,
kun hyvä ystävä kohtelee tuolla tavoin.

kotiutuminen ( + haaste ! )

Bussi heitti minut muutama hetki sitten
tavaroineni roskaruokaravintolan eteen
ja ai että miten ihanalta tuntui taas
olla kotona.
Kaupungissa.

Mökkeily on suurimmaksi osaksi ihanaa,
rentouttavaa, vapauttavaa ja kaikkea mahdollista,
mitä kesälomaansa kaipaa,
mutta itse koin nämä muutamat päivät
lähinnä valtavana ahdistuksena.
En osannut kieltäytyä ruuasta
ja itkin joka ilta omaa mahaani
ja aamulla täytin sen taas.

Mutta nyt itse asiaan!
Sain nimittäin haasteen.

Säännöt: listaa haluamasi määrä asioita, joita rakastat ja joista et pidä. Haasta tämän jälkeen haluamasi määrä henkilöitä tekemään sama. Linkitä sekä haastamasi että sinut haastanut henkilö(t) postaukseen.

Rakastan...

- musiikkia
- ystäviä ja muita tärkeitä ihmisiä
- kirjoittamista
- valokuvia
- valokuvaamista
- muumikirjoja
- kirjeitä
- mekkoja
- festareita
- kesää
- nauramista
- cd-levyjä
- äidin lp-levylaatikkoa
- suklaata
- ruisleipää tomaatilla ja juustolla
- jääkylmää vettä
- light-kokista
- rehellisyyttä
- kun joku kehuu
- heinäkuuta
- blogien lukemista
- haaveilemista
- asioiden listaamista
- levykauppoja
- reseptejä
- pieniä (ja kilttejä!) lapsia
- ihastumista
- sitä, kun joku sanoo välittävänsä
- uutta hajuvettäni
- sopivan pientä ja huoletonta humalatilaa
- kesäiltoja
- vanhoja kameroita
- kirpputoreja
- kahviloita
- brittiaksenttia
- meren rannalla kävelemistä
- ihmisiin tutustumista
- salaisuuksia
- joitain piirteitä itsessäni
- pitkiä hiuksia
- leffateatterien tuoksua ( popcornit omnomnom!)
- akustisen kitaran ääntä ja sen soittamista
- laulamista
- pisamia

Vihaan, en tykkää...

- epärehellisyyttä
- ylimielisyyttä
- liian kylmää talvea
- liharuokia (olen lakto-ovovege)
- maksalaatikon hajua (ja makua)
- kaikkia purevia tai pistäviä ötököitä
- kaksinaamaisuutta
- pitkiä automatkoja (koska oks oks oksettaa)
- joitain juttuja ulkonäössäni
- sitä, kun en onnistu suunnitelmissani
- pessimististä ja perfektionistista asennettani kaikkeen
- sitä, kun joku pettää lupauksen


En haasta ketään.
Tämän saa tehdä kuka vaan haluaa.



.

tunnevammailua

Voisin kliseisesti todeta, ettei
mikään tunnu enää miltään,
mutta se menisi ehkä liioittelun puolelle.

Kyllä minä tunnen paljon kaikkea,
mutta heikommin ja hauraammin kuin ennen.
Kun olen surullinen,
en enää kykene purkamaan kaikkea ulos
samalla tavalla.

Tunnen kyllä välillä valtavan voimakkaita
onnen tunteita,
mutta surusta on tullut ihan omituista.
Tiedän, ettei selityksessäni ole päätä
eikä häntää,
joten näin lyhyesti sanottuna

en enää osaa itkeä silloin kun pitäisi.

Olen myös huomannut,
että noin 99,9% kaikesta tuntemastani
pahasta olosta johtuu ruuasta.

Voin fyysisesti pahoin paastotessani,
mutta antaessani itselleni luvan syödän
unohdan mitä tarkoittaa kohtuus
ja hautaudun sen takia peiton alle itkemään
ja lupaan hylkääväni rakkaan ystäväni ruuan
ikiajoiksi.

Vointini on huomattavasti parempi
kuin esimerksi talvella.
Olen täynnä elämäniloa,
mutta ruoka pilaa kaiken.

Tottakai tiedän, ettei laihduttamisella
ainakaan paranneta syömishäiriöitä,
mutten yksinkertaisesti enää tiedä,
mitä tekisin.