haluaisin ostaa rohkeutta

Olen miettinyt usein,
mikä minua parantumisessa pelottaa.

Tottakai keksin siihen nopeasti vastauksen.
Lihominen.
Mutta mikä siinä on niin kamalan pelottavaa?
Siinä, kun syötyäni lautasellisen hyvää ruokaa
itken painoni muutaman sadan gramman
hetkellistä, täysin väliaikaista nousua
noustuani taas tyhmyyttäni vaa'alle.

Ja pysyvänäkään ne kolmisensataa grammaa
eivät tappaisi ketään.

Mitä siis pelkään?

Pelkään, että kaikki menee yhtäkkiä yli.
En kykene hallitsemaan tilannetta mitenkään.
Herään viisitoista kiloa painavampana
ja itken.

Juuri sitä pelkään.
Sitä, että irrotan itseni kaikin voimin
sairaista tavoistani,
tulen onnelliseksi,
nautin elämästäni,
syön
ja jonain hetkenä havahdun ja tajuan,
mitä olen tehnyt itselleni.
Ja sinä hetkenä en enää tunne lantioluitani,
enkä peilistä katsomalla enää osaa
sanoa, missä solisluuni sijaitsevat.
Ne ovat hautautuneet syvälle ihon alle.

Sitten itken ja kadun
ja itken
ja itken
ja vihaan itseäni.

Sitä minä ihan tosissani pelkään.

Silloin olisin tehnyt vain hyvää itselleni,
tiedän sen
mutta minusta tuntuu siltä,
etten ansaitsisi sitä.
En ruokaa,
en hyvää oloa,
en yhtään mitään.

Pelkään niin kauhean hurjan hirveästi.

Minä haluan parantua
ja hyväksyä.

Silti pelkään ensimmäisiäkin askeleita.
Pelkään aamupalaa, pelkään lounasta,
pelkään välipalaa, pelkään päivällistä,
pelkään illallista, leipää, hedelmiä,
keittoja ja melkein vettäkin.

En haluaisi pelätä.

Haluaisin olla rohkea.