Olen miettinyt jo kauan tämän blogin lopettamista ja nyt päätin tehdä sen. Tahdon heittää elämästäni pois kaiken, mikä menee kategoriaan syömishäiriö. Vaikka tämä on ollut parantumismyönteinen blogi, tuntuu hassulta jatkaa tänne kirjoittamista nyt, kun olen parantunut vähintäänkin yhdeksänkymmentäprosenttisesti.Kiitos kiitos kiitos kaikille lukijoille. Olette sanoneet minulle viisaita ja ihania asioita. Lupaan muistaa teidät ja sanomanne asiat aina.

Vaikka minulla on tämän lisäksi toinenkin blogi, päätin eilen tehdä vielä kolmannen, koska en koe pystyväni kirjoittamaan toiseen blogiini mitään kovinkaan syvällistä. Ja tässä se sitten on:
http://thatnevergoesout.blogspot.com/

keskiviikkona

Päätin tulla kertomaan teille mitä minulle kuuluu. Olen jo monta kertaa aloittanut postauksen mutta lopulta aina pyyhkinyt kaiken pois ja päättänyt kirjoittaa paremman jonain toisena päivänä, kun pystyisin pukemaan ajatukseni paremmin sanoiksi. Nyt lupasin itselleni, että aion julkaista tämän tekstin sen mahdollisesta huonoudesta huolimatta, sillä tahdon niin paljon kertoa teille nykyisestä elämästäni, siitä uudesta, jonka aloitin kesäkuun neljästoista päivä vuonna kaksituhattakymmenen.

Olen puolen vuoden aikana oppinut hirvittävän paljon elämästä.
Tuntuu hassulta sanoa noin, koska enhän minä näin nuorena ja tyhmänä voi väittää ymmärtäväni vielä yhtikäs mitään.

Olen voinut pääasiassa oikein hyvin. Olen ollut onnellinen. Olen tehnyt asioita, joihin en ole uskonut pystyväni.

En valitettavasti voi vielä sanoa olevani täysin parantunut. Tiedän, että käsitykseni omasta vartalosta on edelleen välillä sairas ja epätodellinen mutta suurimman osan ajasta olen pystynyt hyväksymään itseni. Välillä olen luovuttanut hetkeksi ja yrittänyt palata sairauteen. Se on sujunut pelottavan helposti mutta onneksi kehoni on jo sen verran tottunut saamaan tarpeeksi ruokaa, että itsekurini (kuinka vihaankaan tuota sanaa!) on pettäynyt yleensä ensimmäisen viikon jälkeen. Painoni on normaali. En enää mahdu kaikista pienimpiin vaatteisiini. Vaikka vaatekokoni on varsin normaali, kuvittelen silti usein olevani poikkeusyksilö: satakiloinen norsu, joka vain sattuu mahtumaan hoikahkon ihmisen vaatteisiin (ja sitäpaitsi käytänhän suurimmaksi osaksi trikoovaatteita ja nehän tunnetusti joustaa eli olen varmasti läski!!!!!) Pystyn kuitenkin uskottelemaan itselleni paljon paremmin kuin ennen olevani sopivan kokoinen. Minun on siitä huolimatta edelleen vaikea luottaa ystävieni sanoihin. Koska olen sairastanut anoreksiaa, pelkään, etteivät ystäväni ja ketkään muutkaan ihmiset uskalla huomauttaa minulle painostani, vaikka se olisi nelinumeroinen. Entä jos olenkin sairaalloisen lihava mutta kukaan ei tohdi huomauttaa siitä minulle, vaikka kuinka kyselisin?

Odotan valtavan paljon kesää. Odotan mansikoita, puistossa istumista (vaikka siihen kuuluu lähes aina niskan palaminen...), humaltumista lämpimänä kesäiltana, mökkeilyä, matkustamista, kaukana asuvien ystävien näkemistä, kesävaatteita, valoa, vapautta. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Uskon, että ensi kesästä tulee hyvä. Ostin viikonloppuna kirpputorilta täydellisen kevättakin ja tahtoisin jo päästä käyttämään sitä.

Nyt päässäni lyö taas sen verran tyhjää, että taidan lopettaa tämän tekstin tähän. Palailen mahdollisimman pian!


ps. en tiedä miksi fonttikoko heittelee noin typerästi!