masussa koko maailma, mmm!

Olen ottanut pienen askeleen eteenpäin.
Olen oppinut huomaamaan, miten paljon
paremmin jaksan, kun olen syönyt.

En palele, enkä tunne itseäni joka
sekunti ahdistuneeksi.
Välillä saatan jopa unohtaa
kokonaan ruuan ja siihen liittyvät ongelmani.

Siltikään en ole vielä osannut täysin
ottaa tästä opikseni.

Eilen illalla sallin itselleni iltapalan
koko päivän syömättömyyden päätteeksi
ja yritin tsempata itseäni ajattelemaan,
että on vain rohkeutta uskaltaa syödä.
Ahdistus nousi sitä mukaan korkeammalle,
mitä useamman suupalan olin niellyt,
muttei se kuitenkaan päässyt muuttumaan
aivan sietämättömäksi.
Pystyin hallitsemaan sitä.

Mentyäni kuitenkin nukkumaan,
en voinut olla pursitelematta
muka turvonnutta mahaani ja nieleskelin kyyneleitäni.

Nukuin koko yön katkonaisesti
ja heräilin jatkuvasti ruokaan liittyviin painajaisuniini,
kuten aina syötyäni omasta mielestäni
liikaa/väärään aikaan/väärässä paikassa/
väärää ruokaa/ muuten vain millä tahansa tavalla väärin.

Jos en illalla vielä osaa ahdistua päivän syömisistäni,
kaikki tuntuu kostautuvan viimeistään yöllä.

Se on inhottavaa, koska en toistaiseksi ole keksinyt,
millä keinolla kykenisin vaikuttamaan uniini.
En kai millään.

Täytyy kai vain totutella näkemään unia siitä,
kuinka syön koko maailman ja itken omaa lihavuuttani.

heihei ankeat aamut

Olen iloisesti yllättynyt ja kiitollinen viime postauksiini
saamista kommenteista.
Olette ihania, miau. ♥

Hyvä fiilikseni on jatkunut tänäänkin.
Aamulla söin muutaman keksin ja
lähdin lyhyelle valokuvausreissulle ulos
ja lopulta tajusin kävelleeni melkein
koko kotikaupunginosani ympäri.
Olo oli kamalan virkistynyt ja ah, kamera täynnä
kuvia kuvia kuvia, syksyä!

Ensimmäistä kertaa vähään aikaan tunnen tekeväni
muutakin kuin odottavani.
Tänään olen elänyt tässä hetkessä.
Nauttinut niistä ihanista asioista,
mitä minulla jo on.

Ja miten paljon lisää sitä onnea voisinkaan
saada niin pienillä teoilla.

Huomaan odottavani huomista eri tavalla kuin ennen.

En enää päivänä, jonka tahtoisin jo suorittaa
pois alta
vaan uutena ja ihanana.

Päivänä, jona saattaa ihan hyvin tapahtua
pieniä ihmeitä.

Minä uskon, että voin parantua.
Olen lukenut onnesta menetysten jälkeen,
uusista aluista ja taistelun voittamisista.

Minä uskon niihin kaikkiin.

Ne kaikki voivat tapahtua meille.

rakkaus suureen elämään

Eilen iltapäivällä sain otettua itseäni niskasta kiinni
ja vedettyä itseni irti koulukirjoista,
irti ainaisesta arjesta.

Hetken päästä seisoin ratikkapysäkillä
ilman sateenvarjoa, vaikka taivas oli tumma.
Ratikassa kuulokkeistani soi Patti Smith
ja hetken ihan tosissani tunsin jotain,
mille en keksi parempaa ja osuvampaa termiä
kuin elämännälkä.

Jäin pois siinä missä yleensäkin.
Väistelin kiireisiä ihmisiä ja odotin valojen vaihtumista.

Syksyinen Helsinki on ihana.

Kävelin pitkin asfalttikatuja
ja väistelin sadepisaroita kulkemalla
seinien vieressä, katosten alla.

Ja minulla oli kädessäni
jugurttihedelmiä paperipussissa.
Syksyn värisiä, pieniä ja ii-ihania.
Söin.
Ja siitä tuli hyvä olo.

Ostin piirustuspaperia.
Se on ollut niin pitkään loppu.
Tiedän, että maalaaminen saa ajatukseni muualle.

En ole vielä maalannut,
mutta olen silti saanut ajatuksiani
pois ruuasta ja painosta.
Olen lukenut parantumismyönteisiä blogeja,
ihmisten kokemuksia normaalin syömisen aloittamisesta,
elämästä syömishäiriön jälkeen.
Olen kuunnellut musiikkia, soittanut,
suunnitellut valokuvausjuttuja ja miettinyt,
miten valoisa tulevaisuuteni saattaa sittenkin olla.
Toivoa on.
Sitä on aina.
Meillä kaikilla.

oon pitkään kääntynyt vasempaan mutta tänään sataa vähän vähemmän

Olen kuunnellut paljon SMG:n Nimikirjaimet -levyä
ja yrittänyt löytää samanlaista ihanaa syksyfiilistä
kuin vuosi sitten.
Välillä olen melkein löytänyt sen.

Sen kuinka ulkona taivaalta satavat pisarat
saavat onnelliseksi ja vihkojeni sivut
täyttyvät lapsellisen suloisista rakkaustarinoista.
Sen kuinka, jaksan herätä aamulla aikaisin
ja lähteä yksin kirpputorille ja kuvata matkalla kaiken kauniin,
mitä näen.

Sen kuinka uskalsin pudottaa kaakaomukiini
kolme palaa tummaa suklaata.

Loppukesästä kirjoitin vihkooni,
että tänä syksynä opettelen sen taidon taas.
Kaakaon juomisen.
Yritin jo kerran.
Ei se maistunut miltään.
Vettä, tilkka maitoa ja teelusikallinen kaakaojauhetta.
Ei se ollut oikeaa.
Sitä, mitä vielä viime syksynä pystyin juomaan.

Tänään haluan kirjoittaa
koulun jälkeen pöytäni ääressä
ja kuunnella kuinka sade hakkaa vasten ikkunaa.
Ja nauttia siitä.
Ehkä kaakaon kanssa.

when you feel so tired, but you can't sleep

Koko viikonloppu on ollut kamalan laimea,
tylsä, ankea ja harmaa.
Olen vain istunut ja odottanut.
Odottanut jotain olematonta.

On niin hirveää huomata,
että kaikki ajatukset pyörivät painon ympärillä
ja kun ne yrittää karkoittaa,
ei yhtäkkiä enää olekaan mitään ajateltavaa.

Olen yrittänyt lukea, katsoa leffoja, kirjoittaa ja piirtää,
mutta kaiken olen jättänyt kesken, luovuttanut.

En tahtoisi huolestuttaa läheisiäni
ja yritän vain niellä kaiken.

Välillä käyn vessassa itkemässä
ja palaan taas hymyilleen.

Tyhmä tyhmä viikonloppu.

lokakuu kokkaa

Heräsin jo ennen puoli seitsemää
ja päätin olla menemättä enää uudestaan nukkumaan.
Selasin lehden ja join
kahvipannun pohjalle jääneet kahvinjämät
ja päätin tulla kirjoittamaan tänne.

Olen aina pitänyt viikonloppuaamuista.
Niistä hiljaisista, jolloin seitsemältä
ikkunan alapuolella ei kulje yhtäkään autoa,
eikä kadulla yhtäkään ihmistä.
En ole koskaan osannut nukkua viikonloppuisin myöhään.
Näissä aamuissa on sitä jotain,
mistä saan voimaa.
Voin herätä aikaisin, mutta
tehdä kaiken silti eri tavalla kuin arkisin.

Tein eilen niin taivaallisen hyvää
valkosuklaa-pähkinä-marjajuttua, että
saatiin äidin kanssa melkein tapella viimeisestä palasta.
Voi luoja, se oli niin hyvää, että
voisin jatkaa karkkipäivää vielä vähän
ja tehdä sitä vähän tänäänkin.
Keksin reseptin ihan omasta päästäni,
tosin eipä siinä erikoisemmin mitään keksittävää
ollut.

Ajattelin, että voisinpa jopa oikein räväyttää
ja jakaa reseptini teillekin!


valkosuklaa-marja-pähkinapalat à la lokakuu


tarvitset:
valkosuklaata
kuivattuja marjoja (itse käytin mansikoita (strawberry flakes))
pähkinöitä (esim. jokin pähkinäsekoitus)

1. Sulata suklaa vesihauteessa
(kantsii muistaa, että valkosuklaa palaa aika kamalan helposti,
eli mikrossa ja kattilassa sulattaminen
on suklaan kannalta vähän vaarallista puuhaa.)

2. Laita lautasen tai jonkin muun astian päälle
leivinpaperia ja laita sen päälle haluamasi määrä
kuivattuja marjoja ja pähkinöitä

3. Kaada sula suklaa päälle.

4. Ripottele suklaan päälle vielä lisää
pähkinöitä ja marjoja ja laita pariksi tunniksi jääkaappiin kovettumaan.

Ja sitten syömään !

piparminttutee ja paratiisi

S-Market oli paratiisi.
Niin paljon ihmisiä, ei yhtään katseita.
Sain rauhassa valita ostokseni:
cracotte-paketin, suklaalevyn ja sämpylän.

Päädyin vielä karkkikauppaan ja
sieltä tyhjin käsin toiseen ruokakauppaan ja sieltä vielä neljänteen,
josta ostin muutaman irtokarkin ja dippijauhetta.

Odotan huomista karkkipäivää kuin pikkulapsi.
Olen suunnitellut kaiken jo viikko sitten.
Valkosuklaalevy äidin kanssa puoliksi,
muutama irtokarkki ja ehkä keksejä.

Kuitenkin olo on epämukava sen takia,
että olen taas suunnitellut kaiken niin tarkasti.
Enkö edes herkkupäivänä voisi
syödä miten haluan?

Ahdistaa niin hirveästi,
että joudun nostamaan painoani useamman
kilon, jotta saan kuukautiseni takaisin.
En millään usko pystyväni siihen.
Pelkään ahdistuksen kasvavan niin suureksi,
että teen itselleni jotain hirveyksiä.

Onneksi sain äsken ajatuksiani muualle
kaverin kanssa kahvilan nurkkapöydässä
piparminttuteemuki käsissäni.
Juteltiin kaikesta ja kaikkea ja
olin iloinen vielä kotimatkallakin
ja vieläkin tuppaa hymyilyttämään.

sukujuhlien porsas

Kiskoin tänään itseni ylös
jo varttia aikaisemmin kuin tavallista.
Laitoin rauhassa tukkani, meikkasin ja
join aamumehuni.

Eilen illalla päädyin taas nyyhkyttämään
äidille syömisen vaikeudesta
ja omasta lihavuudestani.
Äiti mainitsi taas sen tosiasian,
että mun olisi nostettava painoani ainakin
muutamalla kilolla, jotta saisin kuukautiseni takaisin.
Kysyin, näkyisikö muutaman kilon lihominen selvästi
ja äiti sanoi, ettei se näkyisi ollenkaan.
Jaa-a.

Hävettää inistä näin lihavana
jostain portaiden nousemisen vaikeudesta
ja siitä, etten pysty nykyisin tekemään
ennen minulle jokapäiväistä vatsalihastreeniä,
edes neljäsosaa siitä.
Kunto on pudonnut järkyttävää vauhtia alas
ihan lyhyessä ajassa.
Äiti sanoo, että aliravitsemushan se,
mutta joo, varmasti.

Eniten hävettää se,
että äiti kertoo ongelmistani mummolleni
tietääkseni aika tarkkoja raportteja.
Siinä ei sinäänsä ole mitään pahaa,
sillä täytyyhän äidilläkin olla joku,
kenelle puhua,
mutta samalla herää kysymys,
kuinka moni muu sukulainen tietää.
Tosin empä usko, että kukaan sukulaiseni
uskoisi mitään jostain muka-syömisvammastani,
kun sukujuhlissa minun on tapana
öhh, hieman tankata esimerkiksi pullaa
ja kasviskierteitä. (öhhhh yyyh voitaikinaa !)

maanantai

Jäätelöauton ääni kadulla.
Keittiössä haistan omenan ja kanelin,
paperipussissa olevan korvapuustiin.

Ihan hyvä olo,
mutta tiedän, että se johtuu vain
siitä, etten ole syönyt.
Se on sairasta hyvää oloa.
Sitä kun imee omasta nälästään
jotain käsittämättömiä voimia.

Hyvä kaverini kertoi minulle eilen
sairastavansa jotain bulimiantapaista.
Olen vieläkin kamalan järkyttynyt,
mutta helpottunut, että hän kertoi.

Haluaisin niin auttaa,
mutta miten juttuni voi ottaa vakavasti,
kun itse kieltäydyn kahvimaidosta ja
salaatista?

Hän on niin ihana sellaisena kuin on.
Terveellä tavalla hoikka,
ohutranteinen ja niin tyylikäs ja kauniskasvoinen.

Tekisi melkein mieli parantua
hänen takiaan.

toistoa

Olen sanonut tämän jo niin monesti
tämän blogin elinaikana,
aloittanut postauksen näillä sanoilla
ja nyt teen sen taas.

Minä olen hukassa.

Olen kadottanut suunnan.
Huomaamattani olen muuttunut
sairaammaksi ja sairaammaksi.

Viime keväänä pystyin syömään päivittäin jotain.
Nykyisin jo pienikin ruokamäärä päivässä
saa minut sekaisin.
Minne hävitän järkeni pienenkin suupalan jälkeen?
Itken kauttaaltani pelosta täristen
pikkuisten ruokamäärien takia
ja tunnen niin voimakasta epäonnistuisen tunnetta
kuin vain ikinä ja koskaan voin osata tuntea.

Minun piti lopettaa tämä jo monta kiloa sitten.
Enhän minä enää halua kutistua.
Minähän sanoin,
ettei tämänkokoisena tarvitsisi pelätä.
Vaan elää.
Syödä.

Silti pelkään.

Olen sanonut tämän kaiken niin monta
kertaa, että hävettää.

pakko jaksaa

Eilinen painonnousu oli tosiaankin vain nesteitä.
Pitäisi kai vihdoin uskoa, ettei sitä painoa vain
millään voi päivän aikana nostaa
niin suuria määriä pysyvästi.

Kiitos kommenteistanne, olitte taas ihan oikeassa.

Kaipaisin kunnon irtiottoa arjesta.
Yhtään liioittelematta voin sanoa,
että lukio tekee minut hulluksi ja pelkään
todella, että jossain vaiheessa kaadun
kesken päivän käytävälle itkemään
painavan laukkuni ja mahassa huutavan nälkäni kanssa.

En jaksa.

Opiskelu ei sinäänsä ole minulle mikään pakkomielle.
En hakkaa päätäni seinään,
jos saan kokeesta huonon tai keskinkertaisen numeron,
mutta suosikkiaineissani minun on vain yksinkertaisesti
pakko pärjätä.
Ja valitettavasti tämä jakso on niitä täynnä.
Pakko tehdä töitä kokoajan ihan täysillä.

Vietin äsken yhden ranskan tehtävän parissa yli puoli tuntia.
Siltikään en osaa.
Tai siltä ainakin tuntuu.
En riitä.
Mikään ei riitä.

Iltaisin suihkussa koko päivän väsymys ja stressi
vuotaa pois silmistäni.
Tuskin ajattelenkaan kyyneliäni,
ne tulevat niin itsestään.

Tätäkin kirjoittaessa tekisi mieli itkeä
mutta minun on nieltävä itku,
koska kahdenkymmenen minuutin kuluttua
on taas lähdettävä.
Harrastamaan.
Ja kotiin pääsen yhdeksältä.

Tuntuu, että kaikki päivät ovat yhtä tekohymyä.
On vain jaksettava.

ahdistaapelottaa

Olen syönyt ja juonut tänään paljon normaalia
päivittäistä ruokamäärääni enemmän
ja hölmönä tietysti menin
kunnon aterian ja muutaman vesilasillisen
jälkeen vaa'alle ja sehän näytti
...noh aika reilusti suurempaa lukua
kuin aamulla.

En nyt tahdo ruveta listailemaan tänne numeroita
mutta voin sanoa, että
nyt on kyse useammasta kilosta.

Ahdistus on valtavan suuri
ja haluaisin siksi kysyä,
onko tuollainen painonnousu päivässä normaalia
ja ennen kaikkea, lähteväthän ne kilot pois?
Muistelen jostain lukeneeni,
että 1 kg = 7000 kcal ja voin kyllä ihan
rehellisesti sanoa,
että olen syönyt tänään alle kulutukseni.

ystävänetsintäilmoitus

Vaikka mulla on iso joukko ihania ystäviä,
kavereita ja muita tuttuja, tuntuu musta silti niin kovin hurjan
kovasti siltä, että kaipaisin välillä vaihtelua,
jutteluhetkiä ihan uusien tuttavuuksien kanssa.

Olen tutustunut blogini ansiosta moneen
ihanaan ihmiseen, joista pari olen tavannutkin
ja voivoi miten kovasti haluaisin tavata teidätkin,
joiden kanssa olen päässyt juttelemaan
toistaiseksi vain netissä.

Minua saa pyytää kahville ja
minulle saa kirjoittaa kirjeita
ja lähettää sähköpostia
( vesivareja@windowslive.com )
ja meseosoitteenikin voin antaa sähköpostitse
tai vaihtoehtoisesti lisäillä teitä.

Ja sellaisetkin, joiden kanssa
olen jo vaihtanut meseosoitteita tai muuta sellaista:
minulle saa aina jutella.
Ilahdun varmasti. ♥

En halua kuulostaa ilkeältä,
mutta yritän kaikin voimin parantua syömishäiröstäni,
enkä siksi jaksaisi kuunnella kenenkään
pro-anan juttuja, koska
tiedän tässä vaiheessa olevani hyvin
altis kadottamaan koko parantumismyönteisyyteni
pikkiriikkisten juttujen takia.
En myöskään vaadi, että olisit kokenut samaa.
Pääasia on se,
että ymmärretään toisiamme ja meillä on puhuttavaa.
:----)

Miau, eipä minulla muuta tällä kertaa.

miauu kiitos

Kiitos viime postauksen kommenteista.
Olin melko varma, ettei teitä lukijoita
enää pahemmin ole,
mutta teitä olikin ja se ilahdutti!
Pus. ♥

Tänään olen hymyillyt melkein
koko päivän kilpaa auringon kanssa.
(Tosin välillä kyllä satoi ja nyt on harmaata
ja olen ilman muuta iloisempi kuin
tuo tyhmä ja harmaa ilma!)

"Sä oot niin nätti!"
Minulle vielä aika tuntematon tyttö
totesi minulle tänään.
Ja menin ihan sanattomaksi.

Kuulen sellaista niin harvoin.
Oi pus pus pus kiitos sille tytölle.
Olen tuntenut itseni ihan riittäväksi
koko päivän ja minä ihan tosissani
mietin äsken, että tänään alan
taistella ihan täysillä tätä kaikkea sairasta vastaan.