otsikon keksiminen on niin vaikeaa-aa-aa!

Kiitän paljon edelliseen postaukseeni tulleista kommenteista! Koska olen jonkinsortin laiskamato, en jaksanut kiittää teistä jokaista erikseen, vaikka sen olisitte ansainneetkin. Mutta suuren suuri kiitos teille!

Olen voinut hyvin ja huonosti. Tunnen edelleen olevani kaksisataaviisikymmentä kertaa onnellisempi kuin viime vuonna tähän aikaan mutta silti pelkään eläväni jonkinlaisessa harhassa ja tulleeni huijatuksi. Olen välillä täysin vakuuttunut siitä, että elän väärin ja liian huolettomasti ja että kunnon tytön nyt vain yksinkertaisesti kuuluu vähän syömishäiriköidä. Vaikka ajattelenko muiden kohdalla niin? En tosiaankaan.

Ristiriitaiset ajatukseni ovat välillä viedä yöuneni kokonaan ja vanhojen valokuvien katsominen luisemmasta itsestäni on joka kerta räjäyttää pääni niin kauhusta kuin häpeästäkin. Sama kaava toistuu joka kerta, kun kaivelen vanhoja kuvatiedostojani: aluksi itken sitä, miten kuihtunut ja surullinen olin ja muistellessani miten pahalta minusta sillon tuntui itken lisää. Sen jälkeen vertaan kuvia nykyiseen itseeni ja olen pyörtyä kauhusta, koska kuvissa oleva hento, hauras ja väsynyt minä olen niin kovin kaukana.

Syömiseni kulkee vuoristorataa. Syön edelleen useinmiten aivan liian vähän ja välillä taas niin paljon, etten enää tiedä voiko niitä määriä pitää normaaleina. Psykologi totesi viimeksi ruokapäiväkirjaani tutkaillessaan, että ruokamäärieni perusteella minun pitäisi laihtua. Vaan enpäs kuitenkaan laihdu ja se minua vasta pelottaakin. Jos kerran niilläkään ruokamäärillä en kutistu, mitä tapahtuu, jos rupeankin yhtäkkiä syömään maanantaista sunnuntaihin sitä määrää, jonka minä ihan oikeasti saisin päivittäin vetää kurkustani alas lihomatta? Huh huh. Veikkaan, että löytäisitte minut eläintarhasta, norsujen aitauksesta.

Vaikka syömiseni heittelevät ja syömishäiriöajatukset ovat taas voimustuneet, hymyilee elämä monella tavalla.
Sosiaalinen elämäni on kesän aikana herännyt horroksesta ja olen tavannut monta mielenkiintoista, uutta ihmistä. Mikään kovin erakoitunuthan en missään vaiheessa ole ollut mutta kalenterini on huomattavasti täydempi kuin vaikkapa vuosi sitten tähän aikaan. Koulussakaan en tunne itseäni aivan yhtä kuolleeksi ja ankeaksi seuraksi kuin aikaisemmin ja aikaiset aamut eivät tuota enää kovinkaan suuria vaikeuksia. Kun vaan saisin vielä syömisjutut kuntoon. Mutta se on helpommin sanottu kuin tehty.

Koska minähän lupasin

Ei minun pitänyt enää olla näin hukassa. Mutta toisaalta tuskin kukaan parantuu kompastumatta välillä. Ehkä nämä ajatukset ovat ohimeneviä ja ehkä en enää kykene vajoamaan niin kauas pohjalle. Kuitenkin tunnen tekeväni väärin joka kerta pistäessäni jotain suuhuni. Oli se sitten salaattia, porkkanaa, leipää tai jugurttia. Joka kerta mietin, että olisin voinut odottaa vielä suurempaa nälkää ja että olisinhan pärjännyt ilmankin.

Ahdistaa, kun en tiedä painoani. Voin vain aavistella mitä se on ja luultavasti aavistukseni ovat yhtä hukassa kuin ajatukseni ovat tällä hetkellä muutenkin. Viime viikolla psykologimikälieenmuista sanoi, että numeroiden perusteella olen edelleen hyvin laiha mutta minusta se oli aikamoista liioittelua. Kyllähän kuka tahansa näkee, etten enää ole laiha, enkä mene rikki, vaikka se minulle sanottaisiinkin. Tai menen mutta ennemmin kuulen totuuden kuin sitä perus konemaista"älä viitti laihduttaa ku oot niiiiiiiiiiiiiiiiin laiha!!!11"- soopaa. En koe olevani vielä valmis katsomaan vaa'an näytöllä näkyvää lukua, kun minut punnitaan. Tiedän, että jossain vaiheessa olisi uskaltauduttava. ''

Syömisen on hankalaa, hankalaa ja vielä kerran hankalaa. Olen monena iltana havahtunut mielettömään nälkään ja vetänyt vielä neljännenkin ruisleipäpalan lisäksi ison annoksen jugurttia ja menettänyt sen takia yöuneni ja seuraavana päivänä syönyt hyvin hyvin minimaalisesti. Vaikka juuri minimaalinen syöminen aiheuttaa valtaisan iltanälän. Järki vain on usein aina siellä jossain kaukana, kun suunnittelen syömisiäni. En ollenkaan tiedä kuinka paljon pitäisi syödä. Vaikka ravitsemusterapeutti onkin onnistunut selventämään asiaa hiukan (olenhan käynyt säännöllisesti ravitsemusterapiassa kohta vuoden...), tahtoisin silti kuulla kokemuksia muilta syömishäiriöstä parantuvilta/parantuneilta. En tahtoisi puhua täällä kaloreista mutta haluaisin kuulla kuinka paljon saa syödä, jotta paino ei aivan varmasti lähde räjähdysmäiseen nousuun? Minkälaisilla määrillä olette aloittaneet ns. normaalimman syömisen? Tiedän kyllä, että kun syö alle kulutuksensa laihtuu ja plaa plaa plaa mutta syömishäiriöisen aineenvaihdunta ja ennen kaikkea ajatusmaailma saattaa olla vähän eri luokkaa kuin muilla. Tahtoisin syödä tasaisesti ja oikein. Toisaalta sekin tuntuu jollain tavalla sairaalta.

(tämä kuva hymyilyttää aina!)

Toisinaan tuntuu, etten kaipaa mitään muuta yhtä paljon kuin vanhaa. Sitä kun vaaka näytti neljäkymmentäviisi ja katseeni oli niin jumittunut, että näytin tuijottavani aivan toiseen maailmaan.

Nykyisin olen kaukana siitä tytöstä, jonka huulet sinersivät vielä kolmannenkin kuuman kahvimukillisen jälkeen ja jonka jalat olivat hauraat, eivätkä meinanneet jaksaa kantaa.

On ikävä sitä kaikkea. Hirveä sanoa näin. Koska minähän lupasin.

Tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta oppia hyväksymään se, etten enää näytä samalta kuin viime vuonna tähän aikaan.
Minä en enää elä pelkällä vedellä ja Rainbow'n halvalla appelsiinimehulla vaan minä syön, vaikka voisin olla syömättäkin.

Tuntuu niin hirveän pahalta, etten keksi muuta kirjoitettavaa. Tuntuu, että olen pettänyt teidät.

yksi pieni elefantti marssi näin

Lääkäri hymyili, onnitteli ja kehui,
kun kerroin,
että olen löytänyt aivan toisen maailman.
Minuakin hymyilytti,
vaikka matkalla olin vielä
toistellut rumia sanoja mielessäni.
Minä kun niin ii-ii-inhoan lääkärin vastaanottoja!

Mutta tämä lääkäri oli kiva.
Sitä ei haitannut,
vaikka noustessani puntarille
tuijotin valkoista seinää,
enkä tahtonut kuulla numeroa ääneen.

Tiedän, että painoni on varmasti noussut
muttei se tunnu
hirveältä.
Se ei ole kivaa
mutta minä kestän sen.

Olen monena päivänä kirjoittanut ylös
asioita,
jotka ovat muuttuneet,
kun päätin hylätä
loputtomat mustat kahvit,
vesilasilliset,
siniset kynnet
ja siniset huuleet,
seinään väsyneenä tuijottamisen
ja sen keveän mutta niin hirveän tunteen.

Suurin ja ihmeellisin asia on ehkä se,
että minä olen
ihastunut.

Kummallista.
Se ei olisi tullut vielä
hetki sitten kuuloonkaan.

Ja hei pssst,
älkää tulkitko kuvaa läskiangstiksi!
Minusta se oli vain niin hurjan söpö,
etten malttanut olla laittamatta sitä tänne.

Kaikenlaista hyvää on tapahtunut sen kälkeen kun päätin aloittaa Uuden elämän. Säännöllisen syömisen tuoma energia on jotain niin uskomattoman ihanaa, etten enää voi käsittää, miten olen pystynyt elämään päiväkausia pelkällä vedellä. Tai en tiedä mahtaako eläminen ollakaan oikea sana kuvaamaan senaikaista tilannettani.

Lääkärit, sairaanhoitajat ja ravitsemusterapeutit ovat varoitelleet minua siitä, miten usein parantumiseen kuuluu myös ahmimisvaihe ja siksi parantuminen on tuntunut minusta hirvittävän pelottavalta asialta. Ainakin tähän mennessä pelkoni on osoittaunut aivan turhaksi. Kun masuni on kokoajan tarpeeksi täynnä, en ajattele ruokaa ollenkaan. En himoitse nälissäni jääkaapissa mustaksi muuttunutta oksettavan näköistä avokadonpuolikasta tai kuivaa leivänkannikkaa. On aika ihmeellistä, miten nopeasti lemppariruokalistani on muuttunut. Olen taas alkanut inhota suurinta osaa niistä ruuista, joita laihduttaessani väitin rakastavani ja joita olin aina aikaisemminkin vältellyt. Tähän sarjaan lukeutuu muun muassa pelkästä tomaattimurskasta tehty keitto (maistuu oksennukselta ja toisaalta ei yhtään miltään), aspartaamilla makeutettu vadelmajugurtti (kuin myrkkyä söisi), ketsupilla kuorrutetut näkkärit ja kaikenlaiset pastillit. Saatoinko todella pitää joskus noista ruuista, joihin en enää koskisi pitkällä kepilläkään taikka sitten maistaisi?

Tuntuu ihmeelliseltä olla yhtäkkiä täynnä energiaa. Olin jo melkein kokonaan unohtanut miltä se tuntuu.

Olen nyt vähän umpikujassa tämän blogin kanssa. Tahtoisin kyllä purkaa ajatuksiani syömisjutuista tänne mutta toisaalta tahtoisin näyttää teille myös valoisan puoleni, mille olen omistanut toisen blogini. En kuitenkaan uskalla linkittää sitä suoraan tänne, ihan siltä varalta, että tätä lukee joku, jonka en tätä tahtoisi lukevan. Hmm hmm, hankalahkoa.

On tapahtunut yllättävä käänne.
Se on pitkä tarina,
enkä jaksa kertoa sitä

mutta

minä olen parantumassa.

En leikisti
niin kuin joskus aikaisemmin,
vaan ihan oikeasti.

Minä etenen niin pitkin askelin,
että rohkeuteni melkein pelottaa minua.

Takaisin en aio kääntyä,
en koskaan.

Tahdon kiittää kaikkia lukijoitani tuesta,
kiitos kiitos kiitos.
Toivon, että te kaikki tulisitte
vielä joskus
ymmärtämään, että terveessä maailmassa
on niin paljon parempi olla
kuin
syömishäiriömaailmassa.
Vaikka iso osa minusta on vielä
syömishäiriömaailmassa,
olen varma etten tule jättämään sinne
pientä murustakaan itsestäni.

Olen taas paljon enemmän
se
oikea Minä.

Olen kiitollinen,
että viime torstaina tapahtui jotain
ihmeellistä.
Minä tulen ympyröimään sen päivän joka vuosi kalenteristani
tästä eteenpäin.

Ja syömään sen kunniaksi
vadelman makuisen
myslipatukan.
Sillä se oli ensimmäinen asia,
jonka minä ihan oikeasti
uskalsin
syödä.

Ihana ihana elämä.

kuulumisia pikakelauksella

Nyt on jo ihan oikea kevät.
Naapuritalon pihalla kasvaa sinisiä kukkia
ja eilen minulla oli jalassa
kevätkengät.

En ole kertonut teille hetkeen kuulumisiani.
Pieniä asiota on tapahtunut.
Moneen suuntaan,
ylös ja alas.
Mutta sitähän se parantuminen kuulemma onkin,
vuoristorataa.

Muutaman viikon minä elin.
Minä uskalsin syödä aamupalan,
lounaan ja iltapalan
melkein jokaisena viikonpäivänä
mutta sitten minä
pieni typerä hölmö tohelo
heitin järkeni jonnekin
ja aloin taas nähdä peilistä kauheuksia,
vaikka kuitenkin samaan aikaan
jossain sisimmässäni
tiesin ja tunsin,
että se mitä peilistä näin
oli vain sairauden yli laitojen venyttämiä ääriviivoja,
harhaa,

Olin sen verran terve,
että minä todella tunnistin,
että se oli vain sairaus.
Mutta niin hemmetin tyhmä,
että päätin taas valita
väärin.

Lääkäri sanoi minun kutistuneen
ja samaan aikaan uskoin
ja samaan aikaan en uskonut.


Tuli päiviä,
rumia päiviä.
Sellaisia, joina vajosin yhtä alas
kuin viime marraskuussa.
Iloitsin rumista asioista
ja kirjasin ylös rumia numeroita
ja se oli niin helpottavaa.
Sen pienen hetken.
Kaikki tuntui taas olevan hallinnassa.

Minä edistyin paljon
ja yhtäkkiä vajosin taas.

Tiedän nousevani
mutta tiedän myös,
miten hankalaa se joka kerta on.

Viimeyönä valvoin ja mietin,
miten minun läheisiäni mahtaakaan sattua.
Tuskin he vain huvikseen väittävät
menevänsä minun takiani rikki.
Itkin paljon
ja koitin keksiä,
miten ikinä voinkaan korvata kaiken.

Minun ei tarvinnut miettiä kauaa.

Parantumalla.
Sillä tavalla minä pelastan niin itseni
kuin rakkaat läheisenikin.

pysy pelko

Olen alkanut pelkäämään
mutta tälle pelolle
en halua sanoa
"pelko pois",
koska tämä pelko on
hyvää,
se suojelee minua.

Olen alkanut pelätä,
miten isoja palasia tulevaisuudensuunnitelmistani
minun on leikattava pois,
jos jatkan tätä,
miten paljon menetän,
jos tämä jatkuu vielä vuosikausia.

Eilen katsellessani lapsuuskuviani
minä ymmärsin,
mitä minulta puuttuu
ja kohta puuttuu vielä enemmän.
Minä en voi saada onnelista lapsuuttani
takaisin
mutta voin saada
läheiseni voimaan paremmin
alkamalla elää itse
ja saada sen saman
lapsenomaisen hymyn kasvoilleni,
kun vain uskallan,
uskallan ottaa harppauksen eteenpäin.

Miten paljon kaikkea olenkaan menettämässä,
miten valtavasti
olen rikkonut itseäni ja läheisiäni.
En halua syyllistää itseäni liikaa
mutta
haluan herätä
ja ymmärtää
ja nähdä.

Ja nyt minä sen vasta ymmärrän,
ihan tosissani,
täysin.
Sen, miten paljon ihanaa
minulla saattaa olla vielä edessäni
ja että jos jokin estää
haaveitani toteutumasta,
se on sairaus
ja minun on jaksettava kiskoa se
pois
juurineen.

Ja minä toivon,
että tekin jaksatte.
Koska sairaus sammuttaa niin monia valoja.

ja minä en vain vieläkään osaa keksiä otsikoita

Minulla on lähipäivinä ollut
niin monenlaisia oloja.
Olen tuntenut itseni onnelliseksi,
nauttinut pienistä asioista,
nauranut
ja tehnyt kaikkea,
mitä voi kutsua oikeaksi elämäksi.
Sen lisäksi olen itkenyt
ja pelännyt
ja tuntenut itseni niin kovin vialliseksi
ja virheelliseksi.

Täällä tuoksuu pulla,
enkä tiedä mistä se tuoksu tulee.

Ja välillä pelkään niin,
että olen vain ikuinen
lokakuu,
enkä koskaan osaa olla
täynnä valoa.

ajatuksia, joita ei saisi ajatella

Olen taas tänään ajatellut
sairaampia juttuja kuin aikoihin.
Eilen minua vain alkoi odotushuoneessa ahdistaa
vaaleatukkaisen tytön
ihanaisen kapeat jalat
ja pitkästä aikaa
minun teki
toden totta
mieli peittää koko kroppani.

Nyt minä olen liikkunut ja liikkunut,
niin, että sattuu ja olen kirjoittanut googlen hakukenttään
rumia hakusanoja ja minua oksettaa ajatella,
miten sairaita asioita olen taas ajatellut.

Mutta minä en anna itseni enää pudota sinne,
missä olen ollut.
En minä vain voi tehdä sitä.
Minähän haluan olla onnellinen.
Lukea lauantaiaamuisin kirjaa
ja nauttia jokaisesta hassusta sanasta,
syödä aamupalaksi lempijogurttiani
ja lempimysliäni,
jaksaa tehdä muutakin kuin istua
ja tehdä rakkaita asioita.
Haluanhan?
Haluanhan haluanhan haluanhan?

Oi onni, älä mene pois.

oh

Tänään tapahtui semmoinen juttu,
jota en ollenkaan osannut odottaa.
Se säikäytti minut ja tuntui silti helpottavalta
ja samaan aikaan
tunsin itseni sinivalaaksi '
mutta mutta asiaan: menkat!

Ne ovat palanneet tauoltaan ja olo on niin kovin ristiriitainen.
Tekisi mieli juosta kadulle ja huutaa riemusta
jihuuuuuu jihuuuu,
koska ravitsemusterapeutin mukaan niiden odotettiin tulevan
vasta aikaisintaan siinä neljän kilon päästä
ja hyvin mahdollisena pidettiin, että jotta saan taas kokea
nämä mahakivut, kiukkuilut,turvotuset ynnä muut naiselliset ihanuudet,
saattaisin joutua keräämään itseeni jopa kymmenen kiloa lisää.
Tietysti tunnen itseni myös epäonnistuneeksi,
koska nimenomaan menkat ovat olleet minulle se syy,
jolla olen edes joskus saanut seliteltyä itselleni,
että minulla on lupa syödä.
Nyt sitä syytä ei enää ole
ja minua pelottaa, mitä tästä seuraa.

Minun on ihan hyvä olla tässä painossa.
Mutta ongelma on se, ettei se ole terveellinen
ja minun pitäisi kaiketi palanneista menkoista huolimatta lihoa hieman.

Tuntuu, ettei minulla ole siihen enää oikeutta.

tätä minulle tänään kuuluu

Hei, täällä minä taas!

Viimeaikoina minä olen pudonnut ja kiivennyt takaisin,
pudonnut, kiivennyt taas
ja välillä pudonnut pidemmäksi aikaa
ja pelännyt unohtaneeni,
millä tavalla ylös taas noustaan.

Jos jotain haluaisin niin turvaköyden.
En pääsisi koskaan tippumaan ihan pohjalle asti.

Välillä ajattelen hirveitä ja mietin
miten ihanaa olisi kuolla
ja siniset huulet ja kynnet ovat taas
olleet liian tuttu näky
ja se ärsyttävä jumittunut ja väsynyt katse,
joka johtuu siitä, että ruoka on välillä pysynyt kaapissa,
toisin sanoen olen taas välillä ollut
täysin hölmö
mutta kaikesta huolimatta olen edistynyt.

Olen syönyt 17% juustoa,
unohtanut ne typerät ananakset,
vihreät teet ja muut laihdutusmoskat
ja pitkästä aikaa tehnyt ruokaa
yhdessä äidin kanssa
niinkuin silloin ennen.

Olen rakastunut maustamattomaan jugurttiin ja
itsetehtyihin lohkoperunoihin
ja huomannut,
että kaikki se ruoka,
millä olen pitkän aikaa elänyt
ällöttää minua.

Minusta tuntuu, että jollen kovin pahasti horjahda,
saattaa tämä olla oikeasti sitä
parantumisen alkua.

Maustamaton jogurtti ja lohkoperunat eivät ehkä
muutu viikonlopun herkkuruuista vielä hetkeen
arkiruuikseni
mutta minusta tuntuu,
että se päivää tulee vielä.