Puin aamulla päälleni tunikan,
sukkahousut ja shortsit.
Luulin matkalla,
että olin unohtanut laittaa shortsien napin kiinni.
En ollut unohtanut.
Olet kutistunut.
(Sanoo järki.)
Et helvetissä ole, ainakaan vyötäröltä.
(Sanovat silmät ja se osa minussa,
joka jatkuvasti vain pyrkii ja pyrkii pieneksi keijuksi.)
Olen laihtunut viime keskiviikosta
hmm
kolme kiloa.
Ja olen ihan kauhuissani,
koska se ei näy.
Tein tänään hyvää ruokaa
ja söin sen päälle vielä patonkia.
Hetken aikaa oli kamalan terve olo
ja hymyilytti,
mutta sitten pilasin kaiken
ja tunsin taas,
miten ruoka paisui sisälläni
niin, että se työntyisi pian
vatsani läpi.
Ja minä menin
ja oksensin.
Ja minua harmitti.
Tein äsken netissä semmoisen testin,
jossa piti syöttää semmoiseen laskuriin
paino ja pituus ja valita kuvassa olevista naisista se,
millaisena itsensä näkee ja se millaiseksi haluaisi.
Valitisin suht normaalikokoisen, terveellä tavalla vähän pyöreän naisen
omaksi vartalokseni ja halusin olla
se pienin.
Laskurin mukaan olin se jo.
Se tuntui kamalan oudolta.
Nyt menen syömään
välipalakeksin.
maanantai 30. maaliskuuta 2009
tiistai 24. maaliskuuta 2009
pohdintaa
Ihmiset puhuvat minusta
kuin vartalossani ei olisi mitään ylimääräistä.
Koulussa minua kutsutaan
ylilaihaksi, anorektikoksi, sairaan näköiseksi
ja minulle puoliksi tuntematon tyttö
oli tullut reippaasti sanomaan kaverilleni,
että hänen tekisi mieli tunkea
väkisin hillomunkki suuhuni.
Kuitenkin näen itseni eri valossa.
Saan vatsastani hyvin kiinni
ja muutenkin koko vartalostani
irtoaa jos minkälaisia kahvoja.
Siitä tulee aika omituinen olo.
Ei tiedä, mitä uskoisi.
Helposti sitä ajattelee tuntevansa itse
oman vartalonsa parhaiten ja uskovansa,
mitä itse peilistä näkee,
mutta myönnän kyllä,
että kuullessani tarpeeksi monta
oot liian laiha - kommenttia,
saatan räpytellä silmiäni muutaman kerran
peilin edessä
ja nähdä itseni muutaman gramman pienempänä.
Se on niin helppoa.
Sulkea silmät hetkeksi ja
nähdä itsensä erilaisena.
Taikatemppu.
Mutta se kertoo sen,
miten vääristynyt kuva minulla
on itsestäni.
Pystyn halutessani näkemään
itseni vaikka kaksisataakiloisena.
Se vaatii vain päivän kalorimäärän nostamista
parilla sadalla ja liikkumatta jättämisen,
vaikka jokin terve osa minussa
sanoo, ettei se millään voi olla mahdollista.
Esimerkiksi kaksi - tai edes viisi
ylimääräsitä leipäpalaa ei vain yksinkertaisesti
voi jäädä lopullisesti vyötärölleni.
Söin viimeksi sunnuntaina.
Maanantaina vatsa kurni ja huusi
kovasti ruokaa, mutta enää en tunne
minkäänlaista nälkää.
Voin sanoa ihan rehellisesti, etten tee tätä
vain laihtumisen vuoksi.
Minusta on tavattoman mielenkiintoista
kokeilla, miltä tuntuu pidättäytyä ruuasta täysin
ja mittailla miten iso - tai pieni asia se minun elämässäni
todellisuudessa on.
Ihmeellisintä on, ettei ruoka käy päivän
aikana mielessäni moniaakaan kertoja.
En ajattele herkullisia kasvispihvejä
tai perunamuusia tai edes suklaata.
Mitään eri varsinaisesti tee mieli.
Tai tekee, mutten koe väkisin
tarvitsevani mitään.
Terve minäni sanoo,
että tämä todella on
terapeuttista.
kuin vartalossani ei olisi mitään ylimääräistä.
Koulussa minua kutsutaan
ylilaihaksi, anorektikoksi, sairaan näköiseksi
ja minulle puoliksi tuntematon tyttö
oli tullut reippaasti sanomaan kaverilleni,
että hänen tekisi mieli tunkea
väkisin hillomunkki suuhuni.
Kuitenkin näen itseni eri valossa.
Saan vatsastani hyvin kiinni
ja muutenkin koko vartalostani
irtoaa jos minkälaisia kahvoja.
Siitä tulee aika omituinen olo.
Ei tiedä, mitä uskoisi.
Helposti sitä ajattelee tuntevansa itse
oman vartalonsa parhaiten ja uskovansa,
mitä itse peilistä näkee,
mutta myönnän kyllä,
että kuullessani tarpeeksi monta
oot liian laiha - kommenttia,
saatan räpytellä silmiäni muutaman kerran
peilin edessä
ja nähdä itseni muutaman gramman pienempänä.
Se on niin helppoa.
Sulkea silmät hetkeksi ja
nähdä itsensä erilaisena.
Taikatemppu.
Mutta se kertoo sen,
miten vääristynyt kuva minulla
on itsestäni.
Pystyn halutessani näkemään
itseni vaikka kaksisataakiloisena.
Se vaatii vain päivän kalorimäärän nostamista
parilla sadalla ja liikkumatta jättämisen,
vaikka jokin terve osa minussa
sanoo, ettei se millään voi olla mahdollista.
Esimerkiksi kaksi - tai edes viisi
ylimääräsitä leipäpalaa ei vain yksinkertaisesti
voi jäädä lopullisesti vyötärölleni.
Söin viimeksi sunnuntaina.
Maanantaina vatsa kurni ja huusi
kovasti ruokaa, mutta enää en tunne
minkäänlaista nälkää.
Voin sanoa ihan rehellisesti, etten tee tätä
vain laihtumisen vuoksi.
Minusta on tavattoman mielenkiintoista
kokeilla, miltä tuntuu pidättäytyä ruuasta täysin
ja mittailla miten iso - tai pieni asia se minun elämässäni
todellisuudessa on.
Ihmeellisintä on, ettei ruoka käy päivän
aikana mielessäni moniaakaan kertoja.
En ajattele herkullisia kasvispihvejä
tai perunamuusia tai edes suklaata.
Mitään eri varsinaisesti tee mieli.
Tai tekee, mutten koe väkisin
tarvitsevani mitään.
Terve minäni sanoo,
että tämä todella on
terapeuttista.
lauantai 21. maaliskuuta 2009
tuokaa se takaisin
Olen sekaisin sanoista,
jotka kuulin torstaina.
Minussa ei ole enää mitään voimia parantua.
Ei mitään.
Minun kuuluu käydä tämä taistelu
ja tulla pienemmäksi
ja sitä ennen nähdä nälkää
ja itkeä,
viiltää,
huutaa,
valvoa öitä,
laskea
laskea
ja laskea
ruokien kaloreita
ja kadota
ja kuolla luurankona.
En tiedä, voiko kukaan enää auttaa minua.
En uskalla hakea apua terveyskeskuksesta.
Jos minut otetaan samalla tavalla vastaan?
Ystävät auttavat kyllä,
kiitos,
mutta silti koen tarvitsevani jotain
muutakin ruokkiakseni hyvällä omalla
tunnolla sairauden sijasta
itseäni.
En tiedä mitä se jokin on.
Voiko joku asia tosiaan tehdä
sairaudelleni ihmeitä?
Siksi kysynkin nyt teiltä,
mitkä asiat tuovat teille voimia
syömishäiriöstä luopumiseen?
Millä tavalla olette saaneet
itseenne parantumismyönteisyyttä
ja saaneet tuntea olevanne ihan tarpeeksi
pieniä ja ihania juuri semmoisina kuin olette?
jotka kuulin torstaina.
Minussa ei ole enää mitään voimia parantua.
Ei mitään.
Minun kuuluu käydä tämä taistelu
ja tulla pienemmäksi
ja sitä ennen nähdä nälkää
ja itkeä,
viiltää,
huutaa,
valvoa öitä,
laskea
laskea
ja laskea
ruokien kaloreita
ja kadota
ja kuolla luurankona.
En tiedä, voiko kukaan enää auttaa minua.
En uskalla hakea apua terveyskeskuksesta.
Jos minut otetaan samalla tavalla vastaan?
Ystävät auttavat kyllä,
kiitos,
mutta silti koen tarvitsevani jotain
muutakin ruokkiakseni hyvällä omalla
tunnolla sairauden sijasta
itseäni.
En tiedä mitä se jokin on.
Voiko joku asia tosiaan tehdä
sairaudelleni ihmeitä?
Siksi kysynkin nyt teiltä,
mitkä asiat tuovat teille voimia
syömishäiriöstä luopumiseen?
Millä tavalla olette saaneet
itseenne parantumismyönteisyyttä
ja saaneet tuntea olevanne ihan tarpeeksi
pieniä ja ihania juuri semmoisina kuin olette?
torstai 19. maaliskuuta 2009
apua hakemassa
Minä istuin alas ja kerroin kädet täristen.
Kerroin miten pelkään ruokaa
ja sain vastaukseksi epämääräisiä katseita
ja minulta kysyttiin nimeäni.
Kerroin sen ja minulta kysyttiin lisää.
Oksentelenko?
Kuinka usein?
Koenko laihtuneeni? ( + sarkastinen äänensävy)
En olisi tahtonut riisua vaatteitani
ja kävellä kylmälle digitaalivaa'alle.
Koska
minä
olin
lihonut
2 kiloa
ja sata grammaa.
Sanoin kauhuissani:
"Kaksi viikkoa sitten se oli yli kaksi kiloa vähemmän."
Minulta kysyttiin,
kuinka paljon karkkia syön,
koska lihon niin valtavaa vauhtia.
Painokäyrä on iloisessa nousussa
ja olen kuulemma alkanut mukavasta lihomaan.
Ja nyt en valehtele sanaakaan.
Niin minulle sanottiin.
Minä katsoin käsiäni ja lattiaan
ja käsiäni
ja seiniä
ja halusin kadota.
Päätin mielessäni:
minä lopetan syömisen kokonaan.
Minä kuihdun pois
ja te saatta haudata minusta vain luut
ja nauraa, sinne meni lihava tyttö.
Vaikka käsitykseni vartalostani on
vääristynyt,
olen täysin hämmästynyt.
Minä olin kaksi viikkoa sitten alipainoinen.
Kun keräsin rohkeuteni ja hain apua,
minä sain laihdutusohjeita.
Minä lopetan syömisen nyt.
Minulla on siihen lupa.
Ainakin melkein.
Luin sen niiden sanojen välistä.
Täytyy vain tyytyä siihen,
että olen iso ja lihava.
Mutta helvetti
MINÄ KUTISTUN.
Lennän ilmapallona ilmaan.
Kerroin miten pelkään ruokaa
ja sain vastaukseksi epämääräisiä katseita
ja minulta kysyttiin nimeäni.
Kerroin sen ja minulta kysyttiin lisää.
Oksentelenko?
Kuinka usein?
Koenko laihtuneeni? ( + sarkastinen äänensävy)
En olisi tahtonut riisua vaatteitani
ja kävellä kylmälle digitaalivaa'alle.
Koska
minä
olin
lihonut
2 kiloa
ja sata grammaa.
Sanoin kauhuissani:
"Kaksi viikkoa sitten se oli yli kaksi kiloa vähemmän."
Minulta kysyttiin,
kuinka paljon karkkia syön,
koska lihon niin valtavaa vauhtia.
Painokäyrä on iloisessa nousussa
ja olen kuulemma alkanut mukavasta lihomaan.
Ja nyt en valehtele sanaakaan.
Niin minulle sanottiin.
Minä katsoin käsiäni ja lattiaan
ja käsiäni
ja seiniä
ja halusin kadota.
Päätin mielessäni:
minä lopetan syömisen kokonaan.
Minä kuihdun pois
ja te saatta haudata minusta vain luut
ja nauraa, sinne meni lihava tyttö.
Vaikka käsitykseni vartalostani on
vääristynyt,
olen täysin hämmästynyt.
Minä olin kaksi viikkoa sitten alipainoinen.
Kun keräsin rohkeuteni ja hain apua,
minä sain laihdutusohjeita.
Minä lopetan syömisen nyt.
Minulla on siihen lupa.
Ainakin melkein.
Luin sen niiden sanojen välistä.
Täytyy vain tyytyä siihen,
että olen iso ja lihava.
Mutta helvetti
MINÄ KUTISTUN.
Lennän ilmapallona ilmaan.
keskiviikko 11. maaliskuuta 2009
hohhhoijaa
Olen väsynyt.
Väsynyt laihduttamaan.
Ja väsynyt kasvamaan tästä
aina vain isommaksi ja isommaksi.
Välillä nousen ylös
ja sitten taas vajoan alas,
jonnekin omaan maailmaani
ja juoksen kauppaan
etsimään vähäkalorisimpia ruokia
ja lupaan lupaan lupaan
etten enää koskaan syö.
Lupaan, että jos aamulla syön,
tapan itseni.
Aamulla syön, enkä tapa itseäni.
Kun syön viikon kunnolla,
minä tajuan tulleeni huijatuksi,
menneeni ansaan.
pudonneeni suoraa verkkoon.
Minä olen lihonut.
Ja ne sanovat, ettei ruoasta liho.
Ne sanovat, että saan syödä salaattia
ja leipää ja keittoja, enkä silti
liho miksikään.
Ja minä olen syönyt
ja nyt en tunnista vatsaani omakseni.
Voisin leikata sen pois tuntematta kipua.
Se ei voi olla minun vatsani.
Ja minä päätän, etten enää syö ruokaa
ellei ole pakko.
Sitten minä totean sen vain
typeräksi päätökseksi,
tieksi, joka johtaa vain
toiseen suuntaan,
siihen väärään.
Mutta entä jos parantuminenkin
on väärä suunta?
Pelkään, että minun kohdallani
se olisi vaarallista.
Väsynyt laihduttamaan.
Ja väsynyt kasvamaan tästä
aina vain isommaksi ja isommaksi.
Välillä nousen ylös
ja sitten taas vajoan alas,
jonnekin omaan maailmaani
ja juoksen kauppaan
etsimään vähäkalorisimpia ruokia
ja lupaan lupaan lupaan
etten enää koskaan syö.
Lupaan, että jos aamulla syön,
tapan itseni.
Aamulla syön, enkä tapa itseäni.
Kun syön viikon kunnolla,
minä tajuan tulleeni huijatuksi,
menneeni ansaan.
pudonneeni suoraa verkkoon.
Minä olen lihonut.
Ja ne sanovat, ettei ruoasta liho.
Ne sanovat, että saan syödä salaattia
ja leipää ja keittoja, enkä silti
liho miksikään.
Ja minä olen syönyt
ja nyt en tunnista vatsaani omakseni.
Voisin leikata sen pois tuntematta kipua.
Se ei voi olla minun vatsani.
Ja minä päätän, etten enää syö ruokaa
ellei ole pakko.
Sitten minä totean sen vain
typeräksi päätökseksi,
tieksi, joka johtaa vain
toiseen suuntaan,
siihen väärään.
Mutta entä jos parantuminenkin
on väärä suunta?
Pelkään, että minun kohdallani
se olisi vaarallista.
keskiviikko 4. maaliskuuta 2009
ystävälle
Minä kirosin tänään jalkojani
koulun käytävällä sinun vieressäsi.
Valitin vatsaani ja käsiäni ja sinä sanoit,
että ei, ei, älä laihdu, tahdot vain lisää
ja lisää
ja sitten sydämesi pysähtyy
ja sinä kuolet
ja sitten minä sanon,
että olisit kuunnellut minua - ei
sitten minä sanoisin - ei en sanoisi -
itkisin viisisataa litraa kyyneliä.
Ja minun teki niin mieli kertoa,
että tahdon jo nyt lisää.
Olen tahtonut vuoden.
Vuoden ajan olen yrittänyt kutistua.
Vuoden ajan olen selittänyt sitä samaa:
Ei, en tahdo ruokaa, ei ole nälkä.
Ja olet laittanut lautaselleni väkisin
ruokaa ja minä olen laittanut
ne takaisin ja pyytänyt anteeksi,
vaikka olet niin hyvä, niin ihana.
Ei, en minä tarvitse mitään,
en saa ottaa mitään, syö sinä,
sinä tarvitset, sinulla on lupa.
Niin minä olen ajatellut,
mutten ole vieläkään uskaltanut kertoa,
sinulle, tärkeimmälle, että minä
pelkään ruokaa.
Minä pelkään sitä kamalasti
ja se on
sairasta.
Anteeksi.
Tänään minä mietin koulussa,
että aloitan mehupaaston.
Sanoin sinulle, että lähden kotiin
ja palaan sitten joskus
laihana.
En ymmärrä, miten sinä jaksat minua.
Miten sinä jaksat joka päivä
kuunnella minun sairaita juttujani.
Kuinka ikinä?
Arvaatko sinä, ettei kaikki ehkä
ole kunnossa?
Olen syönyt tänään karkkia.
Pah.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)