Väsynyt laihduttamaan.
Ja väsynyt kasvamaan tästä
aina vain isommaksi ja isommaksi.
Välillä nousen ylös
ja sitten taas vajoan alas,
jonnekin omaan maailmaani
ja juoksen kauppaan
etsimään vähäkalorisimpia ruokia
ja lupaan lupaan lupaan
etten enää koskaan syö.
Lupaan, että jos aamulla syön,
tapan itseni.
Aamulla syön, enkä tapa itseäni.
Kun syön viikon kunnolla,
minä tajuan tulleeni huijatuksi,
menneeni ansaan.
pudonneeni suoraa verkkoon.
Minä olen lihonut.
Ja ne sanovat, ettei ruoasta liho.
Ne sanovat, että saan syödä salaattia
ja leipää ja keittoja, enkä silti
liho miksikään.
Ja minä olen syönyt
ja nyt en tunnista vatsaani omakseni.
Voisin leikata sen pois tuntematta kipua.
Se ei voi olla minun vatsani.
Ja minä päätän, etten enää syö ruokaa
ellei ole pakko.
Sitten minä totean sen vain
typeräksi päätökseksi,
tieksi, joka johtaa vain
toiseen suuntaan,
siihen väärään.
Mutta entä jos parantuminenkin
on väärä suunta?
Pelkään, että minun kohdallani
se olisi vaarallista.
parantuminen on oikea suunta älä epäile sitä vaikka se olisikin vaikeaa. Sitä vain ajattelee että mitä parantuminen muka toisi mukanaan, se että ajattelee ettei parantuneena voi olla tyytyväinen kehostaan. Vaikka en syö- ajatukset ja oman mahansa ahdistukset ovat koko päiväistä meidän täytyy vain toivoa, että jonain päivänä ne äänet lakkaavat päästämme. (Joku on joskus kuulemma parantunutkin sh:sta :)) *yrittää uskoa että meistäkin on siihen.
VastaaPoistasinäkin, onpa ihan jännä olo nyt.
VastaaPoistavoimia sinulle myös ja halaus ja lähetän auringon sinun luokse, vaikken tiedäkään missä asut, mutta aurinko varmasti tietää, voi että, en tiedä mistä tämä tuli mieleen, mutta minkä väriset silmät sinulla on? anteeksi, muttakun mun mieleeni tuli vain sana "ruiskukansininen" ja sitten vain mietin, että minkäväriset sinun silmäsi ovat ja.. että, tämä on nyt ihan kummallista