ystävälle

Minä kirosin tänään jalkojani
koulun käytävällä sinun vieressäsi.
Valitin vatsaani ja käsiäni ja sinä sanoit,
että ei, ei, älä laihdu, tahdot vain lisää
ja lisää
ja sitten sydämesi pysähtyy
ja sinä kuolet
ja sitten minä sanon,
että olisit kuunnellut minua - ei
sitten minä sanoisin - ei en sanoisi -
itkisin viisisataa litraa kyyneliä.

Ja minun teki niin mieli kertoa,
että tahdon jo nyt lisää.
Olen tahtonut vuoden.
Vuoden ajan olen yrittänyt kutistua.
Vuoden ajan olen selittänyt sitä samaa:

Ei, en tahdo ruokaa, ei ole nälkä.
Ja olet laittanut lautaselleni väkisin
ruokaa ja minä olen laittanut
ne takaisin ja pyytänyt anteeksi,
vaikka olet niin hyvä, niin ihana.

Ei, en minä tarvitse mitään,
en saa ottaa mitään, syö sinä,
sinä tarvitset, sinulla on lupa.

Niin minä olen ajatellut,
mutten ole vieläkään uskaltanut kertoa,
sinulle, tärkeimmälle, että minä
pelkään ruokaa.
Minä pelkään sitä kamalasti
ja se on
sairasta.

Anteeksi.

Tänään minä mietin koulussa,
että aloitan mehupaaston.

Sanoin sinulle, että lähden kotiin
ja palaan sitten joskus
laihana.

En ymmärrä, miten sinä jaksat minua.

Miten sinä jaksat joka päivä
kuunnella minun sairaita juttujani.
Kuinka ikinä?

Arvaatko sinä, ettei kaikki ehkä
ole kunnossa?

Olen syönyt tänään karkkia.
Pah.