7 juttua!

Poisontear ja SmilingGirl ilahduttivat minua tämmöisellä.
Kiitos!

Seitsemän asiaa itsestäni:
1. Vastustuskykyni on ihan kamala.
Istun parhaillani kotona tämän syksyn kolmannessa flunssassani.
2. Tykkään antaa lahjoja ja alan usein suunnitella
lahjajuttuja jo kamalan paljon ennen joulua ja
minulle tärkeiden ihmisten synttäreitä.
3. Olin ennen ehdottomasti teeihmisiä mutta nykyisin
juon teen sijasta kahvia mustana ja harva tee maistuu enää
kovin hyvältä.
4. Inhoan koululiikuntaa.
5. Rakastan brittiaksenttia.
6. Juuri nyt taustalla soi Cat Power.
7. Olen ollut yli vuoden sinkku
ja minusta näin on hyvä. Voisin kyllä seurustella mutta
näin ei tunnu mitenkään erityisen pahalta.

*

1. Kiitä sitä, jolta sait tunnustuksen.
2. Kopioi kuva ja liitä blogiisi.
3. Laita linkki keneltä sait tunnustuksen.
4. Kerro seitsemän asiaa itsestäsi, mitä muut eivät vielä tiedä.
5. Anna tunnustus seitsemälle. Linkitä nämä blogissasi. Kerro näille seitsemälle tunnustuksesta.

En kyllä nyt jaksaa haastaa tähän ketään,
sillä melkein jokainen suosikkibloggaajani on jo tehnyt tämän.

kiitti äiti pullasta

Äiti kantaa kotiin pullaa ja haluaa välttämättä valmistaa
minulle mahdollisimman tuhteja ateriota,
ihan kuin ravitsemusterapiakäynti olisi
imaissut syömisahdistukseni minimiin.

Hyväähän se tarkoittaa
mutta jo pelkkä pullan tuoksu
saa kyyneleet nousemaan silmiini.

Ravitsemusterapeutin leipä - ja hedelmäpainotteinen lista
majailee päiväkirjani välissä ja luen sitä lävitse uudestaan ja uudestaan.
Listan mukaan minun tulisi aamulla syödä
pala leipää margariinilla ja juustolla.

Margariinipelkoni on taas noussut äärimmäisiin lukemiin,
vaikka t i e d ä n, ettei pari teelusikallista päivässä lihota ketään,
varsinkin kun päivän muutkin ateriat ovat aika minikokoa.
Lisäksi leipä ahdistaa, koska mahani turpoaa siitä
ihan kamalasti
ja tuntuu inhalta ajatukselta vetää ahdistuslukemat huippuunsa
jo aamulla yhden typerän leivän aiheuttaman
turvotuksen ja mahakivun takia.

Juusto on siis aamupalastani ainoa,
minkä tällä hetkellä saan suuremmitta ongelmitta alas.

Kouluruuasta sovittiin sen verran,
että aloitan pienestä määrästä kouluruokaa ihan kouluruokalassa
tai otan omat eväät mukaan.
Kouluruokailu kavereiden kera tuntuu tällä hetkellä mahdottomuudelta,
koska ahdistusvaara on mitä suurenmoisin,
enkä mielelläni rupeaisi vääntämään itkua koko ruokalan nähden.
Eväätkin on vähän niin ja näin.

Sitten pitäisi ahtaa vielä välipala, päivällinen ja iltapalakin.
Tiedän, että listani kalorimäärä on ihan minimini.
Tarkemmin en ole halunnut laskea
mutta reilusti alle tuhannen se taitaa jäädä,
ainakin jos jätän kaikki sulkujen sisälle merkityt
ylimääräiset hedelmät syömättä.

Tiedän, etten tuota listaa syömällä tuskin pahemmin lihoo
mutta turvotus onkin sitten eri juttu.
Haluaisin kovasti parantua ja ottaa taas yhden pienen askeleen
ja syödä edes jotenkuten listan mukaan.
Periaatteessa tiedän, ettei se ruoka voi tehdä minulle pahaa
mutta kyyneleet nousevat väkisinkin silmiin jo siinä vaiheessa,
kun laitan ruokaa lautaselleni.

En tiedä mistä löytäisin avun tähän ahdistukseen.
Tiedän tämän kuulostavan ehkä hölmöltä,
mutta lääkkeet ovat kyllä käyneet mielessä.
Toisaalta lääkärissä todettiin lääkityksen tuskin olevan
minulle aiheellinen,
mutta toisaalta vähättelin aika reilusti henkistä (pahoin)vointiani,
koska lääkäripysykologiähhmikälie puhui periaatteessa vain masennuksesta,
enkä koe itseäni masentuneeksi,
sillä en sekunnista toiseen tunne olevani pohjalla,
vaan paha olo liittyy lähinnä syömiseen.

Siksi haluaisin kysyä, että kannattaisiko mun
seuraavalla käynnillä jutskailla tuosta ahdistusjutusta paremmin
ja kysäistä jopa niistä lääkkeistä?
Vai pitäisikö minun löytää keino ahdistuksen voittamiseen
muualta kuin lääkepurkista?
Varmaan pitäisi, mutta voimat on kyllä aika vähissä.

haluaisin ostaa rohkeutta

Olen miettinyt usein,
mikä minua parantumisessa pelottaa.

Tottakai keksin siihen nopeasti vastauksen.
Lihominen.
Mutta mikä siinä on niin kamalan pelottavaa?
Siinä, kun syötyäni lautasellisen hyvää ruokaa
itken painoni muutaman sadan gramman
hetkellistä, täysin väliaikaista nousua
noustuani taas tyhmyyttäni vaa'alle.

Ja pysyvänäkään ne kolmisensataa grammaa
eivät tappaisi ketään.

Mitä siis pelkään?

Pelkään, että kaikki menee yhtäkkiä yli.
En kykene hallitsemaan tilannetta mitenkään.
Herään viisitoista kiloa painavampana
ja itken.

Juuri sitä pelkään.
Sitä, että irrotan itseni kaikin voimin
sairaista tavoistani,
tulen onnelliseksi,
nautin elämästäni,
syön
ja jonain hetkenä havahdun ja tajuan,
mitä olen tehnyt itselleni.
Ja sinä hetkenä en enää tunne lantioluitani,
enkä peilistä katsomalla enää osaa
sanoa, missä solisluuni sijaitsevat.
Ne ovat hautautuneet syvälle ihon alle.

Sitten itken ja kadun
ja itken
ja itken
ja vihaan itseäni.

Sitä minä ihan tosissani pelkään.

Silloin olisin tehnyt vain hyvää itselleni,
tiedän sen
mutta minusta tuntuu siltä,
etten ansaitsisi sitä.
En ruokaa,
en hyvää oloa,
en yhtään mitään.

Pelkään niin kauhean hurjan hirveästi.

Minä haluan parantua
ja hyväksyä.

Silti pelkään ensimmäisiäkin askeleita.
Pelkään aamupalaa, pelkään lounasta,
pelkään välipalaa, pelkään päivällistä,
pelkään illallista, leipää, hedelmiä,
keittoja ja melkein vettäkin.

En haluaisi pelätä.

Haluaisin olla rohkea.