torstai

Leijailen taas jossain ihmeellisessä tilassa,
parantumisen ja laihduttamisen rajamailla.

Välillä en saa ruokaa alas päiviin,
sillä en vain yksinkertaisesti uskalla.
Pelkään saavani paniikkikohtauksen,
jos maistan kaverin jäätelöä rannalla
tai otan hedelmäkorista nektariinin.

Jollain tavalla turvaudun syömättömyyteen.
Siihen, että voin hetkeksi unohtaa ruuan kokonaan
ja lakata laskemasta kaloreita tai miettimään,
meinaako syömäni leipä asettua kehossani
jenkkakahvaksi vai reisien lisätäytteeksi.

Kun en syö mitään,
en ajattele ruokaa.
Ei tule edes nälkä.

Ruokahaluni on muutenkin kutistunut.
En enää haaveile suklaalevyistä,
vaan karkkipäivänä ostan kaksi suklaapatukkaa
ja ne syötyäni tuntuu, etten enää ikinä saa
mitään makeaa alas.
Sen sijaan sitä oikea ruokaa olen oppinut syömään
paljon innokkaammin kuin ennen.
Luulisin, että se johtuu siitä,
että olen lähiaikoina syönyt välillä myös suht
tasapainoisesti ja terveesti
ja säästynyt siten makeanhimolta,
koska en ole kokoajan ollut nälissäni.

Mutta en ole varma, koska en ole
mikään lääkäri.

sittenkin rikkinäinen palapeli

On surullista huomata,
että olen edelleen kaikkein
huolettomin niinä päivinä,
jolloin syön hyvin vähän tai en mitään.
Silloin jaksan puhua parantumisesta
ja itseni hyväksymisestä.
Mutta onko se silloin rehellistä puhetta?
Silloinhan olen vain tullut huijatuksi.
Luulen kaiken olevan hyvin
niin kauan kuin ruokaa ei ole suussa.

Nykyisin kykenen kyllä erottamaan
nälkiintyneen ja ei-nälkiintyneen mieleni.
Olen vasta oppinut erottamaan,
miten vaikealta ja raskaalta kaikki tuntuu
niinä kaikkein vähäkalorisimpina päivinä
ja miten huomattavan helpommin
ajatus juoksee, kun olen syönyt
edes yhden kunnon aterian.

Kirjoitain paperille
lupauksia parantumisesta
ja yrittämisestä.
Vedän yli ruokia
kiellettyjen listalta
ja merkitsen lopulta rastin koko
listan yli.
Mietin surullisena muita syömishäiriöisiä
ja sitä, miten tahtoisin auttaa.

Mutta olenko sittenkään itse
niin kunnossa
kuin olen luullut?

sinä olet paras

Olen taas miettinyt kokonaan uuden blogin
aloittamista tai koko bloggaamisen lopettamista.
En loppujenlopuksi osaa sanoa,
onko tästä blogista minulle hyötyä vai haittaa.
Yleensä jos vähänkin epäilyttää,
saattaisi olla parempi vain lopettaa.
Yritän vielä.

Viimeaikoina olen deletoinut koneeltani
kuvia kuolemanlaihoista tytöistä ja kylkiluista
ihan silkasta ällötyksestä.
Olen katsellut kuvia malleista ja
ihaillut eniten niitä,
joiden kylkiluut eivät tunkeudu ihon läpi
yhtä pahasti kuin toisten.

En ole kestänyt katsella thinspiraatiokuvia
(sattuu sanoa koko sana).
En koe minkäänlaista tarvetta niille.
Tuntuu ainoastaan pahalta katsella,
kun joku voi niin pahoin.

Myös käsitykseni itsestäni on muuttunut
parempaan suuntaan.
Toki näen yhä usein harhoja peiliin katsoessa,
mutta esimerkiksi eilen siivotessani vaatekaappia
en voinut kuin nauraa ja ihmetellä
löytäessäni ison L-kokoisen paidan,
jonka ostin ajatellen sen olevan
ehkä vähän pieni ja lyhyt.
Se ylettyi polviin asti ja oli sellainen teltta,
etten tiedä soveltuuko se edes yöpuvuksi.

Vielä minä nousen tästä ja opin
arvostamaan itseäni.
Ainakin nyt tuntuu siltä.

Tässä on upeita tyttöjä:








Nyt, kun olen päässyt itse tähän pisteeseen,
tahtoisin niin auttaa teitä.
Tiedän vain kokemuksesta, miten vaikeaa
ystävien auttavaan käteen on usein tarttua
ja miten vaikeaa on uskoa
heidän sanoessaan, että
sinä
olet
hyvä.

Muttakun sinä olet varmasti hyvä.
Omalla tavallasi paras.

Ette voi tietää,
miten ihanalta tuntuu,
edes hetken uskoa ihanien läheistenne sanoja
ennen kuin kokeilette.
Syömishäiriö on sairaus.
Se mitä näet peilistä, ei mitä luultavimmin
ole se, mitä sinä oikeasti olet.

Oikeasti olet täydellinen.

paha olla

Olen taas ihan hukassa.
Kuljen ympyrää.

Viime viikolla ahdistus oli minimissä
ja ruokakin maistui ilman pakollista
syyllisyydentunnetta,
mutta eilen sitten napsahti.

Istuin kaverin kanssa meidän olohuoneessa.
Meillä oli pussillinen sipsejä
ja molemmilla kaksi suklaapatukkaa.
Jotenkin keskustelumme ajautui taas
niille raiteille,
että pääsin itkemään lihavuuttani ja
painoani.
Sanoin, kuinka raastavaa on kulkea
oviaukoista sivuttain ja olla aina kaikkia isompi.

Salaa odotin saavani kuulla
taas niitä tsemppaavia ja kivoja juttuja,
kuulla luulevani harhoja
ja olevani oikeasti pieni.

Kaverini nyökkäili
ja sanoi ymmärtävänsä, miten vaikeaa
minulla on
ja kuinka hän ymmärtää, miten iso
kynnys minun on hakea apua.
koska en ole kovin pahasti alipainoinen.

Kyyneleet nousivat silmiin.

Olen siis hänenkin mielestään
ISO
ISO
ISO!

Näin, kuinka kaverini pidätteli naurua
minun taistellessani itkuani vastaan.

Illalla kaikki laihduttamiseen liittyvä
tuntui taas niin uudelta ja ihanalta.
Mietin, miten tahdon leijailla
koko kesän ilmassa.
Elää pelkällä vedellä
ja karkkipäivinä syödä mansikoita.

Taas kaikki alkoi alusta.