torstai

Leijailen taas jossain ihmeellisessä tilassa,
parantumisen ja laihduttamisen rajamailla.

Välillä en saa ruokaa alas päiviin,
sillä en vain yksinkertaisesti uskalla.
Pelkään saavani paniikkikohtauksen,
jos maistan kaverin jäätelöä rannalla
tai otan hedelmäkorista nektariinin.

Jollain tavalla turvaudun syömättömyyteen.
Siihen, että voin hetkeksi unohtaa ruuan kokonaan
ja lakata laskemasta kaloreita tai miettimään,
meinaako syömäni leipä asettua kehossani
jenkkakahvaksi vai reisien lisätäytteeksi.

Kun en syö mitään,
en ajattele ruokaa.
Ei tule edes nälkä.

Ruokahaluni on muutenkin kutistunut.
En enää haaveile suklaalevyistä,
vaan karkkipäivänä ostan kaksi suklaapatukkaa
ja ne syötyäni tuntuu, etten enää ikinä saa
mitään makeaa alas.
Sen sijaan sitä oikea ruokaa olen oppinut syömään
paljon innokkaammin kuin ennen.
Luulisin, että se johtuu siitä,
että olen lähiaikoina syönyt välillä myös suht
tasapainoisesti ja terveesti
ja säästynyt siten makeanhimolta,
koska en ole kokoajan ollut nälissäni.

Mutta en ole varma, koska en ole
mikään lääkäri.