kuulumisia pikakelauksella

Nyt on jo ihan oikea kevät.
Naapuritalon pihalla kasvaa sinisiä kukkia
ja eilen minulla oli jalassa
kevätkengät.

En ole kertonut teille hetkeen kuulumisiani.
Pieniä asiota on tapahtunut.
Moneen suuntaan,
ylös ja alas.
Mutta sitähän se parantuminen kuulemma onkin,
vuoristorataa.

Muutaman viikon minä elin.
Minä uskalsin syödä aamupalan,
lounaan ja iltapalan
melkein jokaisena viikonpäivänä
mutta sitten minä
pieni typerä hölmö tohelo
heitin järkeni jonnekin
ja aloin taas nähdä peilistä kauheuksia,
vaikka kuitenkin samaan aikaan
jossain sisimmässäni
tiesin ja tunsin,
että se mitä peilistä näin
oli vain sairauden yli laitojen venyttämiä ääriviivoja,
harhaa,

Olin sen verran terve,
että minä todella tunnistin,
että se oli vain sairaus.
Mutta niin hemmetin tyhmä,
että päätin taas valita
väärin.

Lääkäri sanoi minun kutistuneen
ja samaan aikaan uskoin
ja samaan aikaan en uskonut.


Tuli päiviä,
rumia päiviä.
Sellaisia, joina vajosin yhtä alas
kuin viime marraskuussa.
Iloitsin rumista asioista
ja kirjasin ylös rumia numeroita
ja se oli niin helpottavaa.
Sen pienen hetken.
Kaikki tuntui taas olevan hallinnassa.

Minä edistyin paljon
ja yhtäkkiä vajosin taas.

Tiedän nousevani
mutta tiedän myös,
miten hankalaa se joka kerta on.

Viimeyönä valvoin ja mietin,
miten minun läheisiäni mahtaakaan sattua.
Tuskin he vain huvikseen väittävät
menevänsä minun takiani rikki.
Itkin paljon
ja koitin keksiä,
miten ikinä voinkaan korvata kaiken.

Minun ei tarvinnut miettiä kauaa.

Parantumalla.
Sillä tavalla minä pelastan niin itseni
kuin rakkaat läheisenikin.