On surullista huomata,
että olen edelleen kaikkein
huolettomin niinä päivinä,
jolloin syön hyvin vähän tai en mitään.
Silloin jaksan puhua parantumisesta
ja itseni hyväksymisestä.
Mutta onko se silloin rehellistä puhetta?
Silloinhan olen vain tullut huijatuksi.
Luulen kaiken olevan hyvin
niin kauan kuin ruokaa ei ole suussa.
Nykyisin kykenen kyllä erottamaan
nälkiintyneen ja ei-nälkiintyneen mieleni.
Olen vasta oppinut erottamaan,
miten vaikealta ja raskaalta kaikki tuntuu
niinä kaikkein vähäkalorisimpina päivinä
ja miten huomattavan helpommin
ajatus juoksee, kun olen syönyt
edes yhden kunnon aterian.
Kirjoitain paperille
lupauksia parantumisesta
ja yrittämisestä.
Vedän yli ruokia
kiellettyjen listalta
ja merkitsen lopulta rastin koko
listan yli.
Mietin surullisena muita syömishäiriöisiä
ja sitä, miten tahtoisin auttaa.
Mutta olenko sittenkään itse
niin kunnossa
kuin olen luullut?
Se on niin hidassa [parantuminen]. Tunteet tulee tässäkin asiassa järjen perässä. Taito analysoida itseään ja omia ajatuksiaan on kuitenkin varmasti paras pohja paranemiselle.
VastaaPoistaIhanaa kuulla, että kirjoituksiani on kaivattu! Tavattomasti kiitoksia kommentistasi, olin juuri vajoamassa alakuloon mutta kommenttisi esti sen. Life goes on... I guess.
<3
Tsempit!