pohdintaa

Ihmiset puhuvat minusta
kuin vartalossani ei olisi mitään ylimääräistä.
Koulussa minua kutsutaan
ylilaihaksi, anorektikoksi, sairaan näköiseksi
ja minulle puoliksi tuntematon tyttö
oli tullut reippaasti sanomaan kaverilleni,
että hänen tekisi mieli tunkea
väkisin hillomunkki suuhuni.

Kuitenkin näen itseni eri valossa.
Saan vatsastani hyvin kiinni
ja muutenkin koko vartalostani
irtoaa jos minkälaisia kahvoja.

Siitä tulee aika omituinen olo.
Ei tiedä, mitä uskoisi.
Helposti sitä ajattelee tuntevansa itse
oman vartalonsa parhaiten ja uskovansa,
mitä itse peilistä näkee,
mutta myönnän kyllä,
että kuullessani tarpeeksi monta
oot liian laiha - kommenttia,
saatan räpytellä silmiäni muutaman kerran
peilin edessä
ja nähdä itseni muutaman gramman pienempänä.

Se on niin helppoa.
Sulkea silmät hetkeksi ja
nähdä itsensä erilaisena.

Taikatemppu.

Mutta se kertoo sen,
miten vääristynyt kuva minulla
on itsestäni.
Pystyn halutessani näkemään
itseni vaikka kaksisataakiloisena.
Se vaatii vain päivän kalorimäärän nostamista
parilla sadalla ja liikkumatta jättämisen,
vaikka jokin terve osa minussa
sanoo, ettei se millään voi olla mahdollista.
Esimerkiksi kaksi - tai edes viisi
ylimääräsitä leipäpalaa ei vain yksinkertaisesti
voi jäädä lopullisesti vyötärölleni.

Söin viimeksi sunnuntaina.
Maanantaina vatsa kurni ja huusi
kovasti ruokaa, mutta enää en tunne
minkäänlaista nälkää.

Voin sanoa ihan rehellisesti, etten tee tätä
vain laihtumisen vuoksi.
Minusta on tavattoman mielenkiintoista
kokeilla, miltä tuntuu pidättäytyä ruuasta täysin
ja mittailla miten iso - tai pieni asia se minun elämässäni
todellisuudessa on.

Ihmeellisintä on, ettei ruoka käy päivän
aikana mielessäni moniaakaan kertoja.
En ajattele herkullisia kasvispihvejä
tai perunamuusia tai edes suklaata.
Mitään eri varsinaisesti tee mieli.
Tai tekee, mutten koe väkisin
tarvitsevani mitään.

Terve minäni sanoo,
että tämä todella on
terapeuttista.