Kaikenlaista hyvää on tapahtunut sen kälkeen kun päätin aloittaa Uuden elämän. Säännöllisen syömisen tuoma energia on jotain niin uskomattoman ihanaa, etten enää voi käsittää, miten olen pystynyt elämään päiväkausia pelkällä vedellä. Tai en tiedä mahtaako eläminen ollakaan oikea sana kuvaamaan senaikaista tilannettani.

Lääkärit, sairaanhoitajat ja ravitsemusterapeutit ovat varoitelleet minua siitä, miten usein parantumiseen kuuluu myös ahmimisvaihe ja siksi parantuminen on tuntunut minusta hirvittävän pelottavalta asialta. Ainakin tähän mennessä pelkoni on osoittaunut aivan turhaksi. Kun masuni on kokoajan tarpeeksi täynnä, en ajattele ruokaa ollenkaan. En himoitse nälissäni jääkaapissa mustaksi muuttunutta oksettavan näköistä avokadonpuolikasta tai kuivaa leivänkannikkaa. On aika ihmeellistä, miten nopeasti lemppariruokalistani on muuttunut. Olen taas alkanut inhota suurinta osaa niistä ruuista, joita laihduttaessani väitin rakastavani ja joita olin aina aikaisemminkin vältellyt. Tähän sarjaan lukeutuu muun muassa pelkästä tomaattimurskasta tehty keitto (maistuu oksennukselta ja toisaalta ei yhtään miltään), aspartaamilla makeutettu vadelmajugurtti (kuin myrkkyä söisi), ketsupilla kuorrutetut näkkärit ja kaikenlaiset pastillit. Saatoinko todella pitää joskus noista ruuista, joihin en enää koskisi pitkällä kepilläkään taikka sitten maistaisi?

Tuntuu ihmeelliseltä olla yhtäkkiä täynnä energiaa. Olin jo melkein kokonaan unohtanut miltä se tuntuu.

Olen nyt vähän umpikujassa tämän blogin kanssa. Tahtoisin kyllä purkaa ajatuksiani syömisjutuista tänne mutta toisaalta tahtoisin näyttää teille myös valoisan puoleni, mille olen omistanut toisen blogini. En kuitenkaan uskalla linkittää sitä suoraan tänne, ihan siltä varalta, että tätä lukee joku, jonka en tätä tahtoisi lukevan. Hmm hmm, hankalahkoa.