Kiitän paljon edelliseen postaukseeni tulleista kommenteista! Koska olen jonkinsortin laiskamato, en jaksanut kiittää teistä jokaista erikseen, vaikka sen olisitte ansainneetkin. Mutta suuren suuri kiitos teille!
Olen voinut hyvin ja huonosti. Tunnen edelleen olevani kaksisataaviisikymmentä kertaa onnellisempi kuin viime vuonna tähän aikaan mutta silti pelkään eläväni jonkinlaisessa harhassa ja tulleeni huijatuksi. Olen välillä täysin vakuuttunut siitä, että elän väärin ja liian huolettomasti ja että kunnon tytön nyt vain yksinkertaisesti kuuluu vähän syömishäiriköidä. Vaikka ajattelenko muiden kohdalla niin? En tosiaankaan.
Ristiriitaiset ajatukseni ovat välillä viedä yöuneni kokonaan ja vanhojen valokuvien katsominen luisemmasta itsestäni on joka kerta räjäyttää pääni niin kauhusta kuin häpeästäkin. Sama kaava toistuu joka kerta, kun kaivelen vanhoja kuvatiedostojani: aluksi itken sitä, miten kuihtunut ja surullinen olin ja muistellessani miten pahalta minusta sillon tuntui itken lisää. Sen jälkeen vertaan kuvia nykyiseen itseeni ja olen pyörtyä kauhusta, koska kuvissa oleva hento, hauras ja väsynyt minä olen niin kovin kaukana.
Syömiseni kulkee vuoristorataa. Syön edelleen useinmiten aivan liian vähän ja välillä taas niin paljon, etten enää tiedä voiko niitä määriä pitää normaaleina. Psykologi totesi viimeksi ruokapäiväkirjaani tutkaillessaan, että ruokamäärieni perusteella minun pitäisi laihtua. Vaan enpäs kuitenkaan laihdu ja se minua vasta pelottaakin. Jos kerran niilläkään ruokamäärillä en kutistu, mitä tapahtuu, jos rupeankin yhtäkkiä syömään maanantaista sunnuntaihin sitä määrää, jonka minä ihan oikeasti saisin päivittäin vetää kurkustani alas lihomatta? Huh huh. Veikkaan, että löytäisitte minut eläintarhasta, norsujen aitauksesta.
Vaikka syömiseni heittelevät ja syömishäiriöajatukset ovat taas voimustuneet, hymyilee elämä monella tavalla.
Sosiaalinen elämäni on kesän aikana herännyt horroksesta ja olen tavannut monta mielenkiintoista, uutta ihmistä. Mikään kovin erakoitunuthan en missään vaiheessa ole ollut mutta kalenterini on huomattavasti täydempi kuin vaikkapa vuosi sitten tähän aikaan. Koulussakaan en tunne itseäni aivan yhtä kuolleeksi ja ankeaksi seuraksi kuin aikaisemmin ja aikaiset aamut eivät tuota enää kovinkaan suuria vaikeuksia. Kun vaan saisin vielä syömisjutut kuntoon. Mutta se on helpommin sanottu kuin tehty.
Murunen. Mä uskon, että syömisjututkin tulevat vielä kuntoon. Niiden korjaaminen ei ole helppoa. Se vaatii varmasti voimia ja voi ahdistaakin, mutta se on sen arvoista. Pienin askelin on kaikki paljon helpompaa. Miksi odottaa huomiseen, kun sen korjaamisen voi aloittaa jo tänään? Se on ennemmin tai myöhemmin varmasti edessä.
VastaaPoistaTsemppiä! <3
Voi kun uskoisit, että olet vieläkin niin hento, että kunnolla syöminen ei heilauta sinua todellakaan huonoon suuntaan...
VastaaPoista"Psykologi totesi viimeksi ruokapäiväkirjaani tutkaillessaan, että ruokamäärieni perusteella minun pitäisi laihtua. Vaan enpäs kuitenkaan laihdu ja se minua vasta pelottaakin."
VastaaPoistaoletan että tiedät tämän, mutta keho ja aineenvaihdunta tottuisivat nopeasti isompiin, normaaleihin ruokamääriin.
yritä pysyä voiton puolella kun olet sinne päässytkin. ♥
Kiitos pikkuinen kommentistasi. Luin sen vasta äskettäin ja ilahduin, että olit nähnyt vaivaa vastata ajatuksiini.
VastaaPoistaOlet kyllä niin fiksu tyttö, että uskon vahvasti sinun pärjääväsi ilman syömishäiriöpeikkoakin. Pärjäisit todella hyvin.
Vaikka paino olisi noussut, älä huolestu. Olet edelleen pieni ja sinulla on lupa syödä. Ja kun syöt, jaksat myös tuntea ja kokea maailman ympärillä, taistella pahaa vastaan.