Tänään oli hätkähdyttävää huomata
että unohdin ajatella ruokaa.
Havahduin vasta myöhään iltapäivällä
lukiessani kirjaa sängylläni
vatsani epämääräisen murinaan ja
muistin, etten ollut syönyt mitään.
Se tuntui melko epätodelliselta,
sillä mietin usein koko aamun,
mitä voin syödä iltapäivällä,
kun tulee nälkä.
Mietin, että tältäkö tuntui silloin, ennen,
ennen sairastumistani.
Tältäkö tuntui silloin,
kun syöminen ei hallinnut elämää?
Pyysin äitiä ostamaan minulle juustoriisikakkuja
ja nyt käyn mielessäni taistelua siitä
milloin saan syödä niistä muutaman.
Osa minusta sanoo, että huomenna
ja toinen osa taas puhuu torstaista.
En tiedä.
Tämä on niin helvetin tyhmää
ja idioottimaista.
Suunnittelen taas muutaman päivän
syömättömyyttä,
mutta tunnen samalla inhoa itseäni kohtaan,
kun ajattelen, miten ääliömäistä se on
ajatellen sitä, miten kovasti väitän
haluavani parantua.
Äh.
VOi ei. En ole lukenut blogiasi viime aikoina, koska olen ollut niin vähän netissä ja nyt kun luin kuulumisiasi tuli ahdistunut olo. Olet taas tippumassa jonnekin, valumassa pois tästä todellisuudesta.
VastaaPoistaÄlä päästä irti reunasta, älä putoa nyt. Ole utelias ja halua kokea millaista elämä on ilman syömisvammailuja. Se vaatii lujaa tahtoa ja tekee kipeää, mutta parantuminen avaa sinulle täysin uuden näkökulman elämääsi.Ethän halua jäädä paitsi onnesta?
Halaus pikkuiselle <3