kaikki aina sitä samaa

Juostessani paikallani
omassa huoneessani,
kuulokkeet korvissani,
tajusin, etten vain enää jaksa.
En pysähtynyt vaikka sattui.

Itkin vain vähän
ja salaa.

Itkin vähän
ja salaa
kello kuudesta
puoli yhteentoista.

En tiedä missä vaiheessa
onnistuin sulkemaan silmäni
ja saamaan unenpäästä kiinni.
Jossain vaiheessa minusta
kai vain loppui virta.

Naps.

Aamulla heräsin
ja muistin.

Uusi päivä ja kaikki toistuu taas.
Kaikki sama ja vanha,
rutiinit.

Ensin herään,
sitten uskottelen itselleni,
ettei ole mitenkään mahdotonta,
että tästä päivästä tulisikin hyvä,
jätän aamiaisen väliin,
menen kouluun,
mietin syönkö,
jätän kouluruuan väliin,
odotan oppituntien loppumista
ja mietin samalla, syönkö kotona,
jätän välipalan väliin
ja tahdon jo mennä nukkumaan.

Kaikki ruoka näyttää niin ihanalta
ja herkulliselta.

Syömishäiriö on opettanut minut pitämään ruuasta.
Inhosin ennen kaikkea.
Inhosin pullaa ja kermakakkuja, pastaa, keittoja
ja melkein kaikkea, paitsi kasvispihvejä,
pizzaa ja kiinalaista ruokaa.
Leivostenkin syöminen teki pahaa.

Taisin olla silloin hullu.

Nyt ihastelen makaronia ja tomaattikastiketta
lautasellani kuin taideteosta,
enkä osaa päättää,
mistä kohtaa alottaisin ja tunnen olevani taivaassa,
kun saan laittaa suuhuni haarukallisen
paistettua kukkakaalia
ja ah
sitä juustoa!
Puhumattakaan sitten siitä pullasta.