otsikon keksiminen on niin vaikeaa-aa-aa!

Kiitän paljon edelliseen postaukseeni tulleista kommenteista! Koska olen jonkinsortin laiskamato, en jaksanut kiittää teistä jokaista erikseen, vaikka sen olisitte ansainneetkin. Mutta suuren suuri kiitos teille!

Olen voinut hyvin ja huonosti. Tunnen edelleen olevani kaksisataaviisikymmentä kertaa onnellisempi kuin viime vuonna tähän aikaan mutta silti pelkään eläväni jonkinlaisessa harhassa ja tulleeni huijatuksi. Olen välillä täysin vakuuttunut siitä, että elän väärin ja liian huolettomasti ja että kunnon tytön nyt vain yksinkertaisesti kuuluu vähän syömishäiriköidä. Vaikka ajattelenko muiden kohdalla niin? En tosiaankaan.

Ristiriitaiset ajatukseni ovat välillä viedä yöuneni kokonaan ja vanhojen valokuvien katsominen luisemmasta itsestäni on joka kerta räjäyttää pääni niin kauhusta kuin häpeästäkin. Sama kaava toistuu joka kerta, kun kaivelen vanhoja kuvatiedostojani: aluksi itken sitä, miten kuihtunut ja surullinen olin ja muistellessani miten pahalta minusta sillon tuntui itken lisää. Sen jälkeen vertaan kuvia nykyiseen itseeni ja olen pyörtyä kauhusta, koska kuvissa oleva hento, hauras ja väsynyt minä olen niin kovin kaukana.

Syömiseni kulkee vuoristorataa. Syön edelleen useinmiten aivan liian vähän ja välillä taas niin paljon, etten enää tiedä voiko niitä määriä pitää normaaleina. Psykologi totesi viimeksi ruokapäiväkirjaani tutkaillessaan, että ruokamäärieni perusteella minun pitäisi laihtua. Vaan enpäs kuitenkaan laihdu ja se minua vasta pelottaakin. Jos kerran niilläkään ruokamäärillä en kutistu, mitä tapahtuu, jos rupeankin yhtäkkiä syömään maanantaista sunnuntaihin sitä määrää, jonka minä ihan oikeasti saisin päivittäin vetää kurkustani alas lihomatta? Huh huh. Veikkaan, että löytäisitte minut eläintarhasta, norsujen aitauksesta.

Vaikka syömiseni heittelevät ja syömishäiriöajatukset ovat taas voimustuneet, hymyilee elämä monella tavalla.
Sosiaalinen elämäni on kesän aikana herännyt horroksesta ja olen tavannut monta mielenkiintoista, uutta ihmistä. Mikään kovin erakoitunuthan en missään vaiheessa ole ollut mutta kalenterini on huomattavasti täydempi kuin vaikkapa vuosi sitten tähän aikaan. Koulussakaan en tunne itseäni aivan yhtä kuolleeksi ja ankeaksi seuraksi kuin aikaisemmin ja aikaiset aamut eivät tuota enää kovinkaan suuria vaikeuksia. Kun vaan saisin vielä syömisjutut kuntoon. Mutta se on helpommin sanottu kuin tehty.

Koska minähän lupasin

Ei minun pitänyt enää olla näin hukassa. Mutta toisaalta tuskin kukaan parantuu kompastumatta välillä. Ehkä nämä ajatukset ovat ohimeneviä ja ehkä en enää kykene vajoamaan niin kauas pohjalle. Kuitenkin tunnen tekeväni väärin joka kerta pistäessäni jotain suuhuni. Oli se sitten salaattia, porkkanaa, leipää tai jugurttia. Joka kerta mietin, että olisin voinut odottaa vielä suurempaa nälkää ja että olisinhan pärjännyt ilmankin.

Ahdistaa, kun en tiedä painoani. Voin vain aavistella mitä se on ja luultavasti aavistukseni ovat yhtä hukassa kuin ajatukseni ovat tällä hetkellä muutenkin. Viime viikolla psykologimikälieenmuista sanoi, että numeroiden perusteella olen edelleen hyvin laiha mutta minusta se oli aikamoista liioittelua. Kyllähän kuka tahansa näkee, etten enää ole laiha, enkä mene rikki, vaikka se minulle sanottaisiinkin. Tai menen mutta ennemmin kuulen totuuden kuin sitä perus konemaista"älä viitti laihduttaa ku oot niiiiiiiiiiiiiiiiin laiha!!!11"- soopaa. En koe olevani vielä valmis katsomaan vaa'an näytöllä näkyvää lukua, kun minut punnitaan. Tiedän, että jossain vaiheessa olisi uskaltauduttava. ''

Syömisen on hankalaa, hankalaa ja vielä kerran hankalaa. Olen monena iltana havahtunut mielettömään nälkään ja vetänyt vielä neljännenkin ruisleipäpalan lisäksi ison annoksen jugurttia ja menettänyt sen takia yöuneni ja seuraavana päivänä syönyt hyvin hyvin minimaalisesti. Vaikka juuri minimaalinen syöminen aiheuttaa valtaisan iltanälän. Järki vain on usein aina siellä jossain kaukana, kun suunnittelen syömisiäni. En ollenkaan tiedä kuinka paljon pitäisi syödä. Vaikka ravitsemusterapeutti onkin onnistunut selventämään asiaa hiukan (olenhan käynyt säännöllisesti ravitsemusterapiassa kohta vuoden...), tahtoisin silti kuulla kokemuksia muilta syömishäiriöstä parantuvilta/parantuneilta. En tahtoisi puhua täällä kaloreista mutta haluaisin kuulla kuinka paljon saa syödä, jotta paino ei aivan varmasti lähde räjähdysmäiseen nousuun? Minkälaisilla määrillä olette aloittaneet ns. normaalimman syömisen? Tiedän kyllä, että kun syö alle kulutuksensa laihtuu ja plaa plaa plaa mutta syömishäiriöisen aineenvaihdunta ja ennen kaikkea ajatusmaailma saattaa olla vähän eri luokkaa kuin muilla. Tahtoisin syödä tasaisesti ja oikein. Toisaalta sekin tuntuu jollain tavalla sairaalta.

(tämä kuva hymyilyttää aina!)