Aloitan nykyisin jokaisen postaukseni samalla virrellä:
pahoittelen hiljaiseloani ja esitän sen syyksi asian x
ja aloitan taas saman ininän kuin jokaisessa
aikaisemmassakin postauksessa.
(Lukeeko tätä vielä kukaan?)
Silti jokin vain sanoo,
ettei mun ihan vielä tulisi kuopata tätä blogia,
vaikka postaustahti ja kirjoituksieni taso onkin
miinus kaksisataa potenssiin loputon.
Viime arkipäivät ovat olleet viikonlopun odottamista
ja viikonloppuisin taas olen odottanut
malttamattomana arkea.
Sunnuntaisin teen itselleni ruokalistan
seuraavalle viikolle ja noudatan sitä orjallisesti,
kunnes jokaikinen perjantai saan ihmeellisen
parantumismyönteisyys-tottakaisaatsyödävielätämänkin! -kohtauksen
ja löydän itseni syömästä viidettä ylimääräistä leipäpalaa
ja lopulta moinen vammailu jatkuu läpi viikonlopun.
Kaunista.
Mielialani kulkee vuoristorataa kuin varhaismurrosiässä
ja lauon läheisilleni itseinhossani välillä
niin inhottavia juttuja, että sääliksi käy.
Koulun alkaminen toi kyllä jonkinlaista muutosta
tähän ainaiseen syömisten ajattelemiseen,
mutta välillä kaikki taas tuntuu vajoavan
syvemmälle pohjalle kuin koskaan aikaisemmin.
Jokin ihmeellinen on nakertanut itsetunnostani
palasia koko syksyn ja koulussa tunnen itseni
entistäkin inhottavammaksi,
vaikka olenkin solminut siellä kourallisen
uusia ihania tuttavuuksia.
Tunnen itseni rumaksi ja muille kelpaamattomaksi,
kun paras ystäväkin alkoi seurustella
ja vaikken nykyisin olekaan niin taipuvainen
ei_tällä_naamalla_ja_kropalla -ajatteluun,
viimeaikoina on tuntunut ikävästi siltä,
että tulen olemaan loppuelämäni sinkku.
Yritän lohdutella itseäni ajattelemalla,
että olenhan seurustellut ja ollut monien
ihastelun kohteena,
muttei siitä tunnu olemaan mitään hyötyä.
Toisaalta pärjään hyvin yksinkin,
mutta toisaalta tarttisin vähäsen vaikka sitä rakkauttakin.
