kylmä mutta ihan onnellinen lauantai

Tänään olen noussut ylös varhain,
nauttinut aamuauringosta
ja juonut kahvia puoli yhdeltä päivällä
kahvilan terassilla
niin ihanan ihanan ihanan ystävän kanssa.

Me vaihdoimme monien viikkojen kuulumiset,
nauroimme, palelimme ulkona
ja istuime suihkulähteen reunalla.

Kaikki on ollut tänään ihan hyvin.
Äsken ahdistuin vähän syötyäni
ihan yhtäkkisesti, sen kummemmin suunnittelematta
kaksi keksiä ja itkukin meinasi tulla
muttei se tullutkaan.

Tänään olen suunnitellut paljon kaikenlaista.
Katsonut netistä hiusvärikarttoja
ja kameroita,
miettinyt tulevaisuuden opiskelujuttuja innolla.

Ja laitoin salaattiini mozzarellaa.
Sitä en ole uskaltanut tehdä pitkään aikaan.

rikki

Lauantaina näin pitkästä aikaa ystävääni,
jonka kanssa olimme vielä kesällä maailman läheisimmät
ja jonka kanssa vietin elämäni parhaimman juhannuksen,
ihania leffailtoja ja retkiä kirpputorille ja puistoon piknikille.

Jokin kuitenkin alkoi muuttua jo aikoja sitten.
En vain tajunnut sitä tarpeeksi aikaisin,
sitä, miten pahaa hänen seuransa minulle teki.

Hän on se, joka yli vuosi sitten sanoi minun olevan kaunis,
jos painaisin neljäkymmentäviisi kiloa.
Hän on myös se, joka käski minut terveydenhoitajan puheille.
Silti hän on myös se, joka sanoi äitini olevan hullu,
kun kerroin tämän tahtovan minulle apua vaikka väkisin.
("Sähän oot ihan normaali, en tajuu-uu!!!1)
Hänen suustaan sain myös kuulla, että
jos alkaisin käydä hänen kanssaan jumpassa,
olisin varmasti porukan läskein, mutten saisi syyttää siitä itseäni.
Kertoessani paniikissa putoavista hiuksista ja sinisistä kynsistäni,
hän käski ostaa kalsiumtabletteja totesi
vähintään yhtä kauhuissaan kuin itsekin,
etten missään tapauksessa saa alkaa syödä (lihottaa!!!11)
vaan pillerpurkki on ehdottomasti se,
mihin tässä tilanteessa on turvauduttava.

Ja näin väli-informaatioksi,
tämä tyttö painaa minua yli kymmenen kiloa enemmän,
eikä hänellä mielestäni olisi varsinkaan siksi varaa arvostella kroppaani.

Lisäksi hän suhtautuu omiin syömisiinsä täysin terveellä tavalla,
vaikka minulle antamista ohjeistaan päätellen
saattaisikin kuvitella jotain ihan muuta.

Alku tuntui vaikealta.
Minun oli vaikea keksiä puhuttavaa ja pelkäsin hänen
taas pian sanovan jotain, mikä sattuisi.

Juttelimme koulujutuista ja muista arkisista asoista
mutta huomaamatta juttu alkoi taas ajautua
vanhoille raiteilleen.
Yhtäkkiä tajusin kuuntelevani samaa vanhaa virttä.
Taas sain kuulla, miten hirveästi hän ihmettelee läheisteni huolta minusta,
koska olen hänen mielestään täysin normaali
ja käsistäni roikkuu kuulemma hävettävän paljon läskiä.

En haluaisi noin typerien juttujen vaikuttavan minuun näin kovasti,
mutta inhoni omaa kehoani kohtaan on taas kasvanut
ja olo on ahdistunut ja hermostunut.

Tiedän, että on tyhmyyttä tahtoa kutistua
yhden ihmisen mieliksi, näyttää pystyvänsä kuihduttamaan itsensä.

Tuntuu, ettei missään ole enää mitään järkeä.
Kun saan jostain voimaa uskoa itseeni
ja parantumiseeni,
kaikki menee rikki.

En saisi antaa kaiken rikkoutua
mutten aina jaksa
pitää itseäni kasassa.

Minun ei pidä tavata häntä enää.

ei mitään otsikkoa turhaan tarvita

Viikonlopusta on tulossa ihana.
Tänä iltana näen erään suosikkimuusikoistani
ensimmäistä kertaa ja odotan niin innoissani,
että masua nipistelee!

Huomenna vietän luultavasti koko päivän
kaverini kanssa ja meillä on
suunnitelmissa vaikka mitä kivaa
ja päätettiin juhlia vähän näin jälkikäteen
viimeviikkoisia synttäreitäni
ja humaltua vähän.

Sunnuntaina tänne on tulossa sukulaisia kyläilemään
ja se tietää ruokaa ja ahdistusta.
Olen oikeasti kamalan peloissani.
Tahtoisin maistaa palan äidin tekemää
piirakkaa ja kakkua,
koska ne ovat kuitenkin omat synttärijuhlani
mutta silti jokin käskee kuitenkin näyttää,
että pystyn kieltäytymään kaikesta.
Mutta miksi kieltäytyisin?
Olen paastonnut maanantain ja tiistain,
syönyt keskiviikkona ja eilen niukasti
ja suunnitellut paastoavani vielä tämän
ja huomisen päivän melkeimpa vain sunnuntain
piirakka- ja kakkupalan takia.

Tuntuu, että mahani on yhä pullataikinaa
syysloman syömisten jäljiltä.
Tiedän, ettei se ole mahdollista niillä kalorimäärillä,
mutta pelkään silti kehoni varastoineen kaiken
rasvaksi.
Söin viitenä päivänä suunnilleen kulutukseni
verran ja kaiken järjen mukaan
mahdollisen painonnousun kuuluisi olla nesteitä
mutten silti uskalla käydä vaa'alla.
Tosin miksi minun tarvitisikaan?

nostakaa minut pintaan

Päivät ovat taas olleet kyyneleiden nieleskelyä.
Aamulla sängystä ylös nouseminen on ahdistanut
ja oma peilikuva pilannut olon koko päiväksi.
Koulussa kuljen hengästyneenä portaita
ja katselen tunnilla sinivioletteja kynsiäni ja yritän
lämmittää jääkylmiä käsiäni.

Tänään vaatekaupan pukukopissa tajusin
näyttäväni järkyttävältä.
Silmänaluseni vihersivät niin kuin minua olisi lyöty
ja silmäni näyttivät samanlaisilta,
kun aina tieltyltä ratikkapysäkiltä kyytiin nousevien
nuorten narkkarimiesten.
Käsivarteni ja jalkani sinersivät.

Silti olin löytävinäni siinä vaatteita sovitellessani
mielin määrin ylimääräisiä kahvoja ihan koko vartalostani,
samalla kun totesin s-kokoisten legginssien olevan
vähän turhan löysät nilkoista.

Vihaan näitä alamäkiä.
Tuntuu, että olen taas vajoamaisillani.

vastauksia

Luulin saavani tämän postauksen tehtyä tunnissa mutta tämä onkin jo kolmas päivä, kun tätä kirjoitan. Halusin pohdiskella kysymyksiänne kunnolla ja yrittää vastata edes jokseenkin järkevästi.

Kiitos hienoista kysymyksistä!

1. Mitäs mieltä olet avusta näin ylipäätään? Voisiko olla apua omalle kohdalle tarpeen?

Hakeuduin kouluterkkarin puheille vajaa puoli vuotta sitten kerättyäni ensin rohkeutta melkein vuoden. Jotkut tätä blogia kauemmin seuranneet saattavatkin muistaa, ettei onni sillä kertaa oikein potkaissut ja miten liioitellulta tämä saattakin kuulostaa, siitä seurasi ehkä elämäni ahdistunein jakso ja suhtautumiseni avun hakemiseen muuttui negatiivisemmaksi ja olin varma ettei asiaani tultaisi koskaan ottamaan vakavasti missään ja jäisin ikiajoiksi syömisvammaiseksi. Kesällä kuitenkin kävin juttelemassa mukavan lääkärin kanssa terveyskeskuksen puolella ja sen käynnin kautta pääsin - tosin melkoisen viiveen kautta paikkaan X, jossa mun olisi tarkoitus alkaa käydä säännöllisesti ja parin viikon sisällä postiluukusta olisi tarkoitus tipahtaa tieto ensimmäisestä ravitsemusterapia-ajastani.

Suhtaudun avun saamisen hyvin myönteisesti. Tahdon, että syömishäiriö menettää otteensa minusta ja voin nauttia elämästäni tekemättä syömisestä sen suurempaa numeroa kuin muistakaan arkisista asioista. Tahdon pystyä taas nauttimaan ruuasta hyvällä omalla tunnolla ja hyväksymään vartaloni, kokoni ja sen, ettei painon laskeminen alemmas ja alemmas tee minusta parempaa ihmistä, koska teidän, etten koskaan tulisi riittämään itselleni. Painon nostamiseen suhtaudun pelokkaasti ja rehellisesti sanottuna siinä asiassa en ole päässyt vielä edes alkuun. En millään kykene ajattelemaan tarvitsevani muutamaa lisäkiloa, koska edelleenkin löydän itsestäni niin paljon ylimääräisiä kahvoja, jotka tahtoisin pois. En uskoisi kykeneväni parantumaan ilman ammattiauttajien apua.

2. Mikä pitää sinut pystyssä?

Näin yksinkertaisesti sanottuna minut pitää pystyssä ympärilläni olevat ihmiset, musiikki, valokuvaaminen ja kirjoittaminen.

3. Mitkä on sun mielestä viisi parasta asiaa sussa itsessäsi?

Olen kamalan huono kehumaan itseäni ja pelkään kuulostavani ylimieliseltä, jos sanon olevani johonkin asiaan itsessäni edes jokseenkin tyytyväinen, mutta yritetäänpäs!
Musikaalisuus on ensimmäinen asia, joka tulee mieleeni. Osaan laulaa, soittaa kahta soitinta, lukea nuotteja ja biisejäkin olen kirjoittanut ja saanut niistä kehuja ihan levy-yhtiössä työskentelevältäkin ihmiseltä. Minulla on hyvä mielikuvitus. Osaan kirjoittaa ihan hyvin sille päälle sattuessani ja joskus onnistun räpsimään myös ihan kivannäköisiä valokuvia. Minua on kehuttu hyväksi kuuntelijaksi ja varmaan yksi parhaimmista luonteenpiirteistäni on ymmärtäväisyys ja empaattisuus. Toisinaan koen eläytyväni toisten tunteisiin vähän liikaakin ja se on yksi syy miksi olen joutunut vetämään psykologin yli tulevaisuuden haaveammattilistaltani.

4. Mikä on lempiesineesi?

Vastaan tähän usein, että uusin kitarani mutta toisaalta, jos minun täytyisi antaa pois kitarani tai kaikki kirjeeni ja muut lippulappuset, jotka olen säilyttänyt muistoina, luopuisin kitarasta.
Jos asiaa ei ajatella niin syvällisesti, tämänhetkisiksi lempiesineiksi lisäisin kestosuosikkieni eli oman koneeni, kamerani, ipodini ja kännykkäni lisäksi pitkän listan cd-levyjä, leffakokoelmani ja keltaisen 80-luvun My Little Ponyn, jonka hankin kirpparilta yli vuosi sitten.

5. Jos olisi pakko valita, luopuisitko näkö- vai kuuloaistista? Perustele.

Mietin tätä kauan, enkä siltikään keksinyt vastausta. Kuuloaisti veisi ykkösrakkauteni eli musiikin ja näköaisti taas valokuvaamisen ja niin paljon muutakin. En enää voisi saada voimaa syksyn väreistä ja kevään ensimmäisistä kukista, enkä nähdä minulle rakkaita ihmisiä kuin muistoissani. Menettäisin kamalan paljon. En yksinkertaisesti osaa päättää, kumman antaisin pois.

6. Mikä on suurin unelmasi?

Toivon, etten koskaan joutuisi olemaan yksin, ilman ystävistäni ja muista rakkaista ihmisistä koostuvaa tukijoukkoani. Haluan nähdä maailmaa ja nauttia elämästä ja selvitä kaikista tulevista vastoinkäymisistä, jotka ovat välttämätön osa elämään, rakastaa ja olla rakastettu ja että läheiseni voivat hyvin. Että semmoinen kokonaisuus.

7. Kuka on se ihminen elämässäsi, jota ilman olisit eksyksissä?

Äiti.

8.Kylmyys puree luihin ja ytimiin. Osaatko nähdä siinä hyvää vai katsotko sitä vain päällisin puolin?

En tykkää yhtään kylmästä. Siitä tulaa paha olo ja paha mieli, vaikka toisinaan onkin kiva katsella ikkunasta kylmää talvea. Tänäänkin melkein itkua väänsin ulkona, kun niin kamalasti palelsi, vaikka mulla oli lapaset ja kaulahuivi ja kaikki. Yyyyh.:----(

9.Kappale, joka saa sinut aina piristymään?

Näitä on niin kamalan monta! The Beatlesin Let It Be ja Hey Jude aiheuttaa minussa ihan ihmeellisen ihania fiiliksia. Myös Scandinavian Music Groupilla on valtavan monta piristävää kappaletta.

10. Tärkein asia/esine elämässäsi?

Tuohon esinejuttuun vastasinkin jo. Tärkein asia on varmaan läheiset ihmiset ja niiden tuoma turvallisuuden tunne.

11. Onko lähelläsi tarpeeksi rakkaita ihmisiä?

Kyllä on. Tykkään ihmisistä näin ylieisesti ottaen ja olen aina valmis toivottamaan uusia tervetulleeksi elämääni.

12. Onko sinulla lemmikkiä, jota paijata ja rakastaa silloin, kun sinun on paha olla?

Ei ole, ja se vähän harmittaa toisinaan mutta kun joskus tulevaisuudessa muutan omaan kotiin, olen ajatellut hankkia kissan. Pienempänä olin ehdottomasti koiraihmisiä mutta nykyisin olen sitä mieltä, että kissoissa on sitä jotain! Miauuu.

13. Kerro joku kiva/hauska/ihana muisto tai hetki, joka saa vieläkin hymyilemään.

Voih, voisin kertoa niin kamalan monta. Viime juhannus on painunut mieleen niin ihanana muistona, että melkein itku tulee, kun sitä ajattelen! Olimme kaverin kanssa kahdestaan ja tanssimme ja lauloimme ja nauroimme niin paljon, että masuun sattui. Alkoholikin nosti tietysti jonkin verran fiilistä mutta voin rehellisesti sanoa, että olisin varmasti tuntenut sen uskomattoman ilon ja riemun ja onnen ja kaiken ahhh-ihanan ilmankin sitä.

14. Mitä toivoisit kaikkein eniten tapahtuvan sinulle juuri nyt?

Jotain yllättävää ja ihanaa!

KYSY !

Vaikka nämä kysymyspostaukset onkin vähän muotiblogien juttuja, on minua silti jo pidemmän aikaa houkuttanut tehdä semmoinen ja nytpä päätin sen sitten vihdoin toteuttaa. Eli KYSY MINULTA MITÄ TAHANSA ja vastaan seuraavassa postauksessa, sikälimikäli kysymyksiä tulee niin paljon, että niistä kehtaan oman postauksen tehdä. Siispä kysykää!

tämmöinen torstai

Päätin lähteä tänään kaupungille virkistymään
saatuani kokeen valmiiksi koulussa
ja kirmattuani kotiin lepäämään hetkeksi.
Heitin tarvittavat tavarat kangaskassiin
ja pian seisoinkin ratikkapysäkillä,
jolla satuin törmäämään erääseen
joillain samoilla kursseilla olevaan tyttöön
ja juteltiin hetki.

Ratikassa kaikki yksinäiset penkit oli varattu
ja jouduin istumaan koko matkan jonkun pojan vieressä.
(Siiiiiis hirveeeeetä!! :------OO)
Olen aina ollut sitä sorttia, joka vaikka seisoo ennemmin
kuin istuu jonkun vieressä.
Väsyneenä saatan rohkaistua ja istahtaa
jonkun viereen
mutta harvemmin rohkenen ikkunapaikalle pelkäämään
millainen vieruskaveri seuraavalla pysäkillä saattaa odottaa.

Löysin eräästä lempivaatekaupastani ihanan paidan
ja koska en ollut aikoihin ostellut riepuja edes kirppareilta,
soitin ujosti äidille ja pyysin pientä rahallista avustusta,
jonka myös sain.
Oi kiitos.

Samaisessa kaupassa törmäsin myös
erääseen ennen ehkä minulle läheisimpään ystävääni,
jota en ollut nähnyt viikkoihin.
Välillämme on ollut jotain pikkuruista suuttumuksentapaista,
tosin tietääkseni ainoastaan omalta osaltani
ja tuntui omituiselta päätyä yhtäkkiä kahvittelemaan.
Podin pientä huonoa omaa tuntoa,
kun olin yhtäkkisesti kuin mitään ei koskaan olisi sattunutkaan,
mutta toisaalta hyvä näin.
Pitää sitä jollain tavalla antaa anteeksikin,
kun toinen kerran selvästi yritti olla kiva.

Kotona kävin suihkussa,
join monta lasillista mehukeittoa,
katselin tv:stä jotain dokumenttia
ja päädyinpä tietysti lopulta avaamaan koneen.

Olo on ollut ihan hyvä.
Eilen illalla ahdisti hetken,
kun äiti yritti nätisti tarjota viineriä ja sämpylää
ja tuli taas niin häviäjäfiilis,
kun päädyin tunkemaan ne pakastimeen odottamaan lauantaita.
Tiedän, että äidille tuli paha mieli.

Nyyh.