vaalenpunaista harmaaseen

Olen onnellinen.
Tällä hetkellä täynnä hymyä
ja vaalenpunaisia pilviä.

En enää koskaan halua kuolla.

Minun elämäni on aarre.
Pieni kultakimpale lukitussa matkalaukussa,
jonka avain on vain minulla itselläni.

häh

Olen ihan väsynyt tämän päivän
seikkailuista.
Kouluun, kaupungille, kotiin, kaupungille,
kirjastoon, konserttiin, kotiin.

En halua tiedää montako sataa grammaa karkkia
olen tänään syönyt.

Söin karkit, mitkä minun piti säästää torstaiksi
ja minun teki mieli tappaa itseni ihan silkasta
h ä p e ä s t ä.

Niin ei vain tehdä.
Jos ostaa karkkia torstaiksi,
ne syödään torstaina.
Ei tiistaina, vaikka tiistai alkaakin
hämäävästi t:llä.

Olen ihan sekaisin ruuan ja kaloreiden kanssa.

Kuulin, että syömällä 1200 kaloria päivässä
laihtuu paljon paremmin
kuin syömälle ne alle 500, jotka pyrin
päivittäin vetämään kurkustani alas.

Onko se oikeasti totta?

Kannattaisiko sitä yrittää?

se etsii jostain kotia ja kultaista taivasta

Olisipa niin ettei nälkää olisi olemassa.
Katoaisipa ruokahalu edes päiväksi.

Voisipa vain painaa nappulaa
naps
ja muuttua sopivan kokoiseksi.
Saada siivet ja lentää tuuleessa
ja lentää vaikkei tuulisikaan.

Ulkona on niin ankeaa,
etten tahdo katsoa.
En tahdo nähdä tummaa taivasta,
enkä märkää asfalttia.

Olisipa niinkin,
että elämänsä ja itsensä oppisi hyväksymään
ja rakastamaan kaikkea hyvää
niin paljon ettei muistaisi itkeä.

Jaksaisi olla niin hyvä ja ihana,
ettei tarvitsisi pyytää koskaan anteeksi.

Mutta ei kukaan voi olla niin täydellinen.

Paha mieli.

me juoksemme kauemmas kuin luulimme, emmekä löydä takaisin

Paha mieli.

Minua pelottaa se tosiseikka,
etten ehkä koskaan tule parantumaan
ilman apua.
En koskaan suhtautumaan normaalisti
ruokaan ja vartalooni,
syömään suklaata hyvällä omalla tunnolla,
unohtamaan kaloreita,
liikkumatta pakosta ja
syömään muiden nähden tuntematta häpeää
ilman, että joku auttaa minut ylös.

Mutta voiko joku tosiaan auttaa minua?
Onko psykologeilla ja ravitsemusterapeuteilla
taikasanoja, joilla he muuttavat ruuan minulle
vihollisesta ystäväksi?

Ilman omaa tahtoa
tästä ei koskaan parannuta.

Mutta entä jos vain on niin iso,
että ansaitseekin tätä
vielä
kauan?

sunnuntaina

Välillä unohdan sairastaa.
Tiedättehän.
Unohdan, että minun pitää olla pieni anorektikko.

Sitähän minä kokoajan haluankin.
Unohtaa tämän kaiken
ja parantua.

Mutta miten voi parantua,
kun tuntee syyllisyyttä jo siitä,
että lakkaa hetkeksi ajattelemasta
koko sairautta?

Ruoka ahdistaa ahdistaa ahdistaa,
mutta olen rohkea ja syön,
vaikka se tuhoaa tuhoaa tuhoaa,
tekee pahaa.

En tarvitse ruokaa.
Olen jo tarpeeksi iso.