Avunhuutoja ja harha-askelia.
Olisimpa osannut vaihtaa suuntaa ajoissa,
vain elää.
Se oli alkua.
Olisin vielä voinut kääntyä takasin.
Olisin vielä osannut tieni kotiin eksymättä,
mutta sitten yhtäkkiä se olikin jo
aivan liian myöhäistä.
Oli turha juosta minnekään.
Jokainen suunta vei kauemmas kotoa.
En tunne olevani se sama tyttö kuin silloin.
Se sama, joka piirteli kylkiluita kouluvihkojensa kulmiin.
Se sama, joka itki kahden keksin takia
ja ahdistui karkkipussian takia sikiöasentoon
sänkynsä pohjalle.
Minä ahdistun vieläkin,
mutten enää pyri niin kovasti pienemmäksi.
Minulle kelpaisi muutaman kilon painonpudotus,
mutten jatkuvasti yritä sitä.
Se ei ole tärkein.
Rehellisesti, minulle riittää tämä.
Kunhan pysyn tässä. Tämänkokoisena.
Sä riität, sun ei tarvitse. Sh muuttaa ihmistä, et voi olla koskaan enää se sama henkilö joka olit, et voi koskaan unohtaa niitä kaikkia kaloreita ja juoksuja, mutta sen mitä voi tehdä, ne voi siirtää taka-alalle, niistä voi päästä yli. Ja ne päiväkirja kirjoitukset kuukausien takaa, en minäkään tunnista itseäni. Minä olin eri henkilö, niin kuin sinäkin tunnet. *Jaksamista sinä olet täydellinen juuri tuollaisena*
VastaaPoista