and besides you're probably holding hands with some skinny pretty girl that likes to talk about bands

Oli muutamia viikkoja,
kun en saanut itkua millään tulemaan,
vaikka makasin ahdistuksissani sängyllä
ja tunsin tukehtuvani pahaan olooni.

Olen hyvin herkkää ja itkeskelevää sorttia
ja siksi tämmöinen onkin minun tapauksessani
hyvin hälyttävää,
sillä olen normaalisti se,
joka vääntää itkua ihan yhtä lailla niin
elokuvissa, rippijuhlissa, vanhoja valokuvia katsellessa
kuin jonkun kehuessakin.

Tänään kuitenkin itkin ripsivärini poskille
syötyäni.
Minun piti olla syömättä,
mutta sorruin syömään kello kahdeksalta illalla.
Voiko säälittävämpää olla?
Ja kyseessä ei tosiaankaan ollut mikään pieni
määrä ruokaa.

Äitikin tuntui olevan huolissaan
ja oli kanssani aika samaa mieltä,
kun paniikissa sanoin itseäni ahmimishäiriöiseksi.

En ole varmaan koskaan ollut näin pettynyt itseeni.

Tekee pahaa katsella itseä peilistä.
Pelkään joutuvani perumaan torstain leffareissun
ja kaverin synttäritkin
ihan vain sen takia, etten kehtaa saapua paikalle
tämän kokoisena.

Elän muutenkin taas sitä ihanaa vaihetta,
kun otan jokaisen kommentin itseeni
ja murjotan nokka solmussa vähintään
viidesti päivässä.

Mutta ihan rehellisesti sanottuna
voin kyllä todeta,
ettei ystävänikään ole viimeaikoina
kohdellut minua kovin nätisti.
Tiedän, että tämä kuulostaa kamalan itsekkäältä,
mutta minusta parhaan ystävän suusta ei vain tarvitsisi
kuulla,
että jos alottaisin liikuntaharrastuksen,
olisin takuuvarmasti porukan lihavin,
muttei se varsinaisesti ole oma syyni.